Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarina jonka tänne laitan, ei ole itse kirjoittamani. Tarina ei sovellu herkkämielisille, luokittelisin sen vähintään k-13 kamaksi. Terveisin Nikke ht.netistä.

//Älkää tulko tänne pahoittelemaan Milalle (alkuperäinen kirjoittaja). Mila on joskus sanonut, että tämä ei ole tositarina.

 

Isä älä 
 
Johdanto 
 
Näin aluksi pyydän, älkää lukeko tätä jos tekee liian pahaa. Tämä ei ole kaunis tarina, tämä on ruma ja paha. Pikemminkin kauhua, kuin draamaa. Tämä kertoo pahimmasta pahuudesta, jota maailmassa tapahtuu. Kirjoitan tämän muistuttaakseni siitä, miten jotkut saavat kärsiä ja miten hyvin meillä muilla on asiat, ja siitä, että tunnelin päässä on aina valoa. 
 
Prologi 
 
Miehen silhuetti näkyi vain hetken ovensuusta piirtyvässä valojuovassa, kunnes ovi sulkeutui narahtaen, poistaen valot ja varjot. Nyyhkäisten käännyin kyljelleni. Sattui, sattui niin kovasti. Kuumat kyyneleet valuivat nenänvarteni ja ohimoni yli tyynylleni, muodostaen siihen märän läikän. Kipu, jota tunsin, oli raastavaa, mutta vaikka fyysinen tuska oli pahempaa, mitä olin koskaan joutunut kokemaan, oli henkinen pahoinvointi vielä kamalampaa. 
 
Hitaasti vein käteni haaraväliini ja tunsin lämpimän nesteen valuvan sormilleni. Nostin sormeni silmieni eteen, ja kuun kalpeassa hohteessakin saatoin nähdä punaisen veren joka noroina valui sormenpäistäni kämmenelleni.  Surullisena puristin käteni nyrkkiin ja vedin sen peiton alle viereeni. Nyyhkäisin kivusta. Päässäni pyöri vain yksi kysymys: Miksi? Miksi minä? Miksi minun täytyi kärsiä, vaikka en ollut koskaan tehnyt mitään ansaitakseni maailman pahuutta? 
 
Oven narahtaessa olin hypätä ulos sängystä. Nähdessäni pörröisen pään ilmestyvän valojuovaan, joka oli taas halkaissut pimeän huoneeni, saatoin taas huokaista helpotuksesta. Tulija oli pikkuveljeni. 
"Mia?" pelokas ääni kysyi. Kivultani ja surultani en kyennyt vastaamaan, Olli kuitenkin hiipi huoneen poikki sänkyni vierelle ja istahti sen laidalle. Hän jätti huoneeni oven auki, mutten jaksanut välittää, sillä kuulin ulkoa starttaavan Nissanin äänen. Isä oli lähtenyt. 
"Hän satutti sinua taas, eikö satuttanutkin?" Nyökkäsin hiljaa. Lohduttavasti Olli kiersi pienet kätensä ympärilleni ja painoi pääni hentoa rintaansa vasten. Hän silitti hiuksiani kuin kertoakseen, että tulisi olemana aina siinä. Poika oli niin ihana, aina niin lohduttava, vaikka ei hän vielä voinut ymmärtää mitä isä teki minulle, ei täysin. Olli oli vasta yhdeksän vanha, seitsemän vuotta minua nuorempi.  
Pojan pehmeä flanellipyjama tuntui lämpimältä poskellani, hänen kätensä lohduttavilta ympärilläni. Ja äkkiä minua hävetti. Minun olisi pitänyt olla se joka lohdutti, se joka kertoi että kaikki tulisi muuttumaan paremmaksi. Kuitenkin se oli Olli, joka kertoi sen minulle. 
 
"Miksi hän tekee tätä? Miksi hän itkettää sinua?" Nyyhkäisin. Tiesin kyllä miksi, intohimon. Likaisen, saastaisen intohimonsa tähden. Sille miehelle mikään ei ollut pyhää, ei edes oma tytär. Kauhunsekaisin tuntein mietin, tulisiko Olli säästymään siltä tuskalta mitä itse tunsin. Olisiko Olli turvassa koska oli poika? En halunnut ottaa siitä selvää, en koskaan jättäisi Ollia kahden sen miehen kanssa. 
 
Kaikki alkoi kolme vuotta sitten äidin kuoltua. Se kauhea kolari vei minulta rakastavan, suojelevan, ihanan äidin.

 

Olin huoneessani itkemässä itseäni uneen, isän tullessa luokseni ensimmäisen kerran. Nähdessäni hänet, ilahduin. Oli äidin kuolonkolarin ilta, luulin isän tulleen lohduttamaan, auttamaan. Mutta hänen halatessaan minua tiesin sen olevan erilaista. Hänen hengityksensä haisi vahvasti viinalle ja hänen parransänkensä hankautui kivuliaasti kaulaani vasten. Juuri kun olin työntämässä häntä ulos huoneestani, siinä uskossa että isä luuli minua äidiksi, hän laittoi kätensä suuni eteen ja käski minua olemaan vaiti. Hän sanoi, ettei äiti enää koskaan tulisi pelastamaan minua.

Muistan alusvaatteideni repeämisen äänet hänen nostaessaan minut syliinsä ja kivun jollaista en ollut koskaan tuntenut. Yritin huutaa, mutta hän löi minua ja kutsui minua hirveillä nimillä. Olin luullut, ettei mikään tuska maailmassa voinut olla raastavampaa kuin äidin menettäminen, mutta siihen lisättynä oman isän pelko, oli hirveintä mitä pystyin kuvittelemaan. 
 
Keinutettuaan minua tarpeekseen, hän sysäsi minut sylistään ja poistui huoneesta, jättäen minut makaamaan kylmälle laminaattilattialle verta valuvana myttynä. Nyyhkien suljin silmäni ja uskottelin sen kaiken vain olevan hyvin pitkä ja paha uni. 
 
"Mia lähdetään pois täältä. Juostaan kauas pois eikä koskaan tulla takaisin." Ollin toiveikas äänensävy sai hymynkareen huulilleni. Rutistin pikkuveljeäni lujaa. Luoja miten olisin halunnut jättää sen paikan. Viedä Ollin turvaan ja unohtaa, mutta en uskaltanut. Isä olisi löytänyt meidät ja sitten väkivalta olisi kohdistunut Olliinkin. Sitä riskiä en voinut ottaa. 
"Haluatko että kerron jollekulle?" kysyin kuiskaten. Olli katsoi minuun kauhistuneena. Tiesin mitä hän ajatteli. Olimme kokeneet liian paljon sääliä yhden elämän osalle jo äidin takia. Meitä oli äidin vuoksi kolme vuotta vieroksuttu ja säälitty. Mutta jos joku saisi tietää isästä… Meidän hermomme eivät koskaan kestäisi sitä kidutusta. Aina sukulaisilla saimme sietää sääliviä ja surkuttelevia katseita, koulussa tekohymyjä ja säälitukea. Se oli kauheaa, mieluiten olisimme muuttaneet johonkin jossa kukaan ei tuntisi meitä, toiselle puolelle Suomea, sijaisvanhempien kotiin. 
 
Luku 1 
 
Kävelin pää painuksissa syksyistä tietä pitkin Olli vierelläni. Kirjavat lehdet lentelivät ilmassa, tuoksui mullalta ja sieniltä. Olli katsoi minuun vähän väliä huolen rypyt nuorella otsallaan. Olin kuin en huomaisi, mikä nyt oli turhaa. Olli tiesi minun vaistoavan heti, jos joku vain vilkaisikin minua. Pelkäsin suunnattomasti olla yksin, mutta vielä enemmän pelkäsin miehiä. 
 
Ennen äitini kuolemaa, olin ollut kuin kuka tahansa kolmetoistavuotias, puhelias ja suosittu. Otin mielelläni osaa hauskanpitoon ja oli minulla olut jo muutama poikaystäväkin. Mutta isä synnytti minussa kauhun kaikkia miehiä kohtaan. En suostunut istumaan miesten vieressä, en tanssimaan heidän kanssaan. Minusta tuli hiljainen ja vetäytynyt. En puhunut enää edes entisten parhaiden ystävieni kanssa. He jaksoivat kärsivällisesti hiljaisuuttani monta kuukautta. Mutta kun suruaika heidän mielestään oli ohi, enkä minä vieläkään osoittanut minkäänlaisia piristymisen merkkejä, he alkoivat kartella minua, ja minä jäin yksin.  
Vain tuulen suhina korvissani minä saatoin istua bussipysäkillä. Kukaan ei tullut juttelemaan kanssani, kukaan ei välittänyt. Enkä minäkään. Elin vain Ollille. 
 
"Kysy vain", sanoin hiljaa veljelleni. Olli katsoi minua hermostuneesti. 
"Mitä isä oikeastaan tekee sinulle?" Katsoin hänen ihmetteleviin silmiinsä tyynesti. 
"Tiedät kun olet valmis käsittelemään asian", sanoin vain. Olli ei ollut koskaan ennen kysynyt sitä minulta, ja arvelin että oli kuukausien, ehkä vain viikkojen kysymys kun hän lopulta ymmärtäisi. Olli nyökkäsi lyhyesti. 
"Vielä ei ole aika?" Suutelin häntä otsalle. 
"Ei ole. Menehän nyt ettet myöhästy." Olimme saapuneet Ollin koulun pihaan. Mietteissäni katsoin, kuinka Olli käveli koulun mäkeä ylös muista erillään. Niin monta vuotta ikätovereitaan vanhempana, totisempana. 
 
Saapuessani lukion pihaan, kaivoin tottuneesti Smart -askini taskusta ja sytytin savukkeen. Huuleni oli auennut ja silmäkulmani musta. Keräsin katseita, mutten olisi voinut vähempää välittää. Voisin sietää halveksuvia katseita koko ikäni jos se lopettaisi isän touhut, mutta yhtään sääliä en kaivannut osakseni. 
 
Jostain syystä en kuulut läheneviä askeleitani takaani, mutta käden äkillinen kosketus olkapäälläni sai minut miltei järjiltäni. Syöksähdin ympäri silmät pyörien päässä ja tajusin tuijottavani hyvin hämmentynyttä, mutta mukavan näköistä poikaa suoraan tämän ruskeisiin silmiin. Mukavan! Siitä milloin olin joskus edes ajatellut jotain niin mitätöntä pikkuseikkaa kuin ulkonäkö, tuntui olevan iäisyys. Niin nopeasti kuin vanha tuntemus oli tullut, oli se poissa, ja jäljellä oli vain hallitsematon kauhu. Olin varma, että poika hyökkäisi kimppuuni. Niin järjetön kuin ajatus olikin jonkun muun näkökannalta ajateltuna. 
Ihmiset katsoivat meitä uteliaina. Ymmärsin heitä hyvin. Kolme vuotta sitten minäkin olisin tuijottanut suu auki, jos joku olisi pelästynyt pelkkää olalle taputusta yhtä paljon kuin minä sinä päivänä. Edessäni seisova poika kuitenkin neutralisoi tilanteen. 
"Shh pikkuinen…" hän sanoi ja katsoi minua silmiin hyvin rauh oittavasti. "Olisiko sinulla tulta?" Vapisevin käsin ojensin tulen pojalle, joka savukkeensa sytytettyään antoi sen takaisin minulle ja jatkoi matkaansa. Juuri sen verran lempeästi ja ystävällisesti, etten juossut karkuun ja alkanut huutaa. Ne olivat ensimmäiset sanat jotka kukaan poika, tai kukaan muukaan, oli sanonut minulle pitkään aikaan ystävällisesti. 
 
*** 
 
Illalla kun olin juuri menossa nukkumaan, kuulin vaimeita askeleita oveni takaa. Pelon vallassa sammutin lampun ja vedin peiton korvilleni. Ei isä yleensä kahtena peräkkäisenä iltana tullut. Ovi aukeni ja tuttu valojuova halkaisi huoneen. 
"Tiedän ettet nuku", hän murahti. Nousin hiljaa istumaan. Tiesin että oli turha vastustella, siitä aiheutuisi vain ylimääräistä kipua. Isä astui sisään oviaukosta ja kohotti kätensä niin, että saatoin nähdä pitkän piiskan valoa vasten. Lamaannuin kauhusta. 
 
Sinä iltana Olli ei tullut itse luokseni. Poika oli varmaan kauhistunut huutoani. Kun olin varma, että isä oli lähtenyt talosta, nousin ylös sängystä, vedin yöpaidan pääni yli ja kävelin ovelle. Kirkas valo häikäisi silmiäni kulkiessani käytävän toiseen päähän kylpyhuoneeseen. Jokaista jäsentäni särki, jokaista haavaani kirveli. En enää edes huomannut kyyneleitä jotka valuivat pitkin kasvojani tuhrien kevyen silmämeikin, jota en ollut ennen nukkumaanmenoani pessyt pois. Laskin käteni kylpyhuoneen messinkiselle kahvalle kun kuulin värisevän äänen takaani. Käännyin ja silmäni osuivat Olliin, joka katsoi minua silmissään kauhistunut katse. Vilkaisin alas, vaalea yöpaitani oli tuhriintunut verestä, liasta. 
"Keittäisitkö siskolle kupin teetä?" kysyin hiljaa. Olli vain nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen keittiöön. Katsoin hetken hänen peräänsä ja jatkoin matkaani kylpyhuoneeseen. 
 
Katsoessani kuvajaistani suuresta peilistä, olin pyörtyä. Ei ihme että Olli oli näyttänyt niin järkyttyneeltä. Revin yöpaidan päältäni ja astuin lähemmäs peiliä. Inhoten kosketin haavaisia rintojani ja mustelmaisia lanteitani. Takamuksessani oli punaisia viivoja, joista yksi vuosi verta. Siihen tulisi ikuinen arpi. Vaikka kuvittelisi kivun vieneen kaiken kykyni ajatella, oli inho mielessäni ainoa ajatus. Inhosin isää, inhosin pelkoani häntä kohtaan. Inhosin itseäni. Inhosin alistuneisuutta, joka esti minua hankkimasta apua, joka hallitsi koko minun ja Ollin elämää. Vihaisena käänsin katseeni pois rumasta kuvastani ja käännyin vääntämään suihkun hanat kuumalle. 
 
Odotin hetken, ennen kuin astuin virtaavan veden alle. Nojasin seinään ja annoin veden valua pitkin selkääni. Kuuma vesi kirveli verestäviä paikkojani, katsahdin jalkoihini ja huomasin puhtaan veden muuttuneen punaiseksi, veriseksi, likaiseksi. Muistan kuinka ennen itkin ja tärisin pestessäni itseäni lähes pakkomielteisesi, pestessäni häntä pois minusta. Nyt olin tyyni ja rauhallinen. En oikeastaan tuntenut mitään. Hitaasti pesin hiukseni ja saippuoin haavani, olin niin tottunut kipuun, etten oikeastaan enää edes tuntenut sitä. Käänsin hanan kiinni ja otin puhtaan pyyhkeen telineestä. Kuivasin itseni pyyhkeen muuttuessa osittain punertavaksi. Kiedoin pyyhkeen hiuksieni ympärille ja vedin aamutakin ylleni. 
 
Jaloistani jäi huurteisia jälkiä kylmään laminaattilattiaan, kävellessäni alakerran keittiöön. Siellä Olli istui pöydän ääressä. Hän oli asettanut pöydän molemmin puolin kaksi kuppia, kupeista nouseva höyry sai minut tuntemaan oloni miltei kotoisaksi. Istuin veljeäni vastapäätä ja otin siemauksen kupistani. Kuuma juoma poltti kurkkua, mutta se oli vähäisin huolistani. Olli oli laittanut teeheni kaksi sokeripalaa. Omassa kupissaan hänellä oli kolme palaa, sekä maitoa. Olli katsoi minua hyvin surullisin silmin. Yritin hymyillä, mutta se tosiaan jäi surkeaksi yritykseksi. Pieni kyynel karkasi Ollin silmästä poskelle ja poika pyyhkäisi sen vihaisesti pois. Hän yritti olla niin urhea. Niin vahva, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Ojensin käteni häntä kohti ja poika tarttui siihen. 
"Mia minä pelkäsin niin. Et ole koskaan huutanut niin kovaa." Huomasin pojan äänessä olevan itkuisuutta, vaikka hän yritti parhaansa mukaan peittää sen. En pystynyt katsomaan häntä silmiin. 
"Älä huoli, ne ovat vain mustelmia, mustelmat paranevat. Enemmän olen huolissani sinusta, sillä sieluun tulevat haavat ovat vaikeita parantaa. Pärjäätkö sinä?" Olli nyökkäsi hiljaa. 
"Kyllä minä pärjään. Ei hän minua satuta, ei hän minulle tee pahaa, mutta pelkään milloin hän tekee. Pelkään milloin hän tulee minun huoneeseeni." 
"Ei hän tule, minä lupaan sen", sanoin varmasti, "Minä suojelen sinua, eikä hän koskaan koske sinuun. Ei koskaan." Olli hymyili hiukan. 
"Kyllä hän joskus lopettaa. Joskus." Katsoin veljeäni ihaillen. En ollut koskaan tavannut ketään yhtä urheaa poikaa. Pelostaan huolimatta hän jaksoi huolehtia minusta, lohduttaa minua. Hitaasti siirsin katseeni ikkunaan. Ensilumi satoi hiljaa taivaalta. Niin, ehkä vielä joskus. 
 
Luku 2 
 
Uusi kurssi pelotti minua. Tiesin, että se oli pakollinen, mutta minä todella toivoin, että parini olisi tyttö. Vilkaisin vielä lukujärjestystäni. Kello 10.00, Hieronta- ja rentoutusmenetelmät 1, luokka 134. 
 
Puistatus kävi lävitseni. Olin jo myöhässä, mutta ajatus siitä, että joku koskisi minuun, ajatus siitä, että joku tulisi niin lähelle minua, kuvotti sisintäni suunnattomasti, enkä ollut saanut itsestäni irti tarpeeksi rohkeutta mennäkseni luokkaan. Ja vaikka olisin mieluummin tehnyt mitä tahansa muuta, minä kävelin luokan eteen ja koputin oveen. 
"No hei Mia!" opettaja Tiilikainen hymyili rakastettavasti. "Tuntimme kyllä alkoi jo mutta emme ole ehtineet tehdä muuta kuin jakaa parit, sinulla kävi tuuri, tämä Jami tässä on ilman paria, joten sinullekin löytyy oma poika", Tiilikainen nauroi ja vinkkasi minulle silmää. Kauhu kangistui sydämeni ympärille. Katsoin silmiin tummahiuksista poikaa, joka oli esitelty Jamiksi. Sama poika oli nimittäin edellispäivänä pyytänyt minulta tulta. Olisin voinut ampua itseni siihen paikkaan. 
"Me tapaamme taas, kohtalon oikku ehkä?" Jami naurahti. En kyennyt puhumaan, sillä olin kangistunut kauhusta. Kun Opettaja käski meidät istumaan lattialle levitetyille tyynyille, tarttui Jami minua käsivarresta, vain vetääkseen minut lähimmälle tyynylle istumaan. Minä en kuitenkaan käsittänyt sitä sillä hetkellä. Tiesin vain, että mies oli koskenut minuun, riuhtaisin käteni irti Jamin otteesta ja peräännyin ovelle, kauhuissani juoksin opettajan huutojen saattelemana ulos luokasta, enkä pysähtynyt kuin vasta ulkona hengittämään raitista ilmaa. Ja tiesin tasan tarkkaan tehneeni itsestäni narrin koko luokan edessä. 
 
"Mia, kerro meille kuinka luulet seksuaalisen hyväksikäytön vaikuttavan ihmiseen." Katseeni oli surullinen. Se oli ensimmäinen kerta kun toivoin etten tietäisi vastausta opettajan kysymykseen. Numeroita oli kuitenkin saatava. 
"Itsetunto laskee, ihmisestä tulee sulkeutunut, yleensä koulumenestys laskee, häpeän ja syyllisyyden vuoksi ihminen ei voi puhua tuskastaan." Opettajani katsoi minua pitkään. 
"Laittakaa Mian sanat korvan taakse, tässä meillä on kävelevä oppikirja, vastauksesi on täysin oikein." Yritin hymyillä, mutta suupieleni haava aukeni ja saatoin maistaa veren maun suussani. Vaiti ohitin pistävän kirvelyn. 
 
Ne viikot olivat rankkoja, käsittelimme ja tutkimme psykologiassa ihmiseen kohdistuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa, ja sen seurauksia ihmismielessä. Sinänsä koko touhu oli hyvin ironista, olisin voinut olla luokalle elävä esimerkki. Ja silti jouduin opiskelemaan kyseisen kurssin. Olisin voinut mennä suoraan kokeeseen, mutta kotona en halunnut viettää aikaani. Aivan yhtä hyvin voisin olla sitten tunnilla istumassa, kun istuisin sen sijasta käytävällä. Olli minun oli kuitenkin saatettava kouluun. 
Tunnin jälkeen opettaja Reinikainen tuli luokseni. Hän oli kiltti nainen, jonka vuodet olivat pyöristäneet suloiseksi äitihahmoksi. 
"Mia, olisiko sinulla hetki aikaa?" Katsoin häntä kummissani mutta nyökkäsin ja istuin takaisin pulpettiini. Hän nojasi pöytään takanaan ja näytti hyvin vaivautuneelta. 
"Mia, sinä olet yksi parhaista oppilaistani. Olet aina ollut." Nyökkäsin. 
"Mutta?" 
"Parin viimeisen tunnin ajan, olet ollut ilmiömäinen." Hymyilin valjusti kehuille. 
"Olen lukenut paljon." 
"Varmasti, niinhän sinä olet aina lukenut. Missä satutit huulesi?" Säpsähdin, eikä Reinikaisen tutkivan silmän alla ollut helppo keksiä hätävalheita. 
"Tappelin veljeni kanssa. Hän löi minua." 
"Veljesi on yhdeksänvuotias." 
"Hän on voimakas poika", sanoin kiireesti. Vihasin valehtelemista, en ollut koskaan ollut hyvä siinä, ja opettaja näki valheeni läpi. 
"Kaiken aikaako?" Nyökyttelin vilpittömän oloisena. Tosiasiassa en olisi koskaan voinut edes kuvitella tappelevani Ollin kanssa. Paitsi että hän oli pikkuveljeni, hän oli myös paras - ja ainoa - ystäväni. Niin typerältä kun se kuulostikin. Reinikainen oli hetken vaiti, sitten katsoi minua tutkivasti silmiin. 
"Millainen isäsi on?" Se oli isku vyön alle, vaikkei hän sitä tajunnutkaan. Nielaisin. 
"Olemme etäisiä", sanoin totuudenmukaisesti, vaikka isä tuli ruumiillaan lähelleni, ei hän ollut puhunut minulle puolikasta lausettakaan äidin kuoleman jälkeen, ja se oli pitkä aika. Nousin penkiltäni nopeasti, olin saanut tarpeekseni ristikuulusteluista yhden päivän osalta. Ensin se poika, Jami, ja nyt Reinikainen. "Minun täytyy mennä seuraavalle tunnille." Aloin kerätä tavaroitani. 
"Sinulla on hyppytunti, olet kertonut sen useasti." 
"Joka tapauksessa minun on nyt mentävä. Näkemiin." Olin jo matkalla ovelle kun tunsin vahvan otteen käsivarressani. Käännyin katsomaan Reinikaista silmiin. 
"Minulle voit puhua." 
"Ei ole mitään puhuttavaa!" huusin pelästyttäen itsenikin. En ollut menettänyt malttiani moneen vuoteen, Reinikainen näytti harmistuneelta. Hän kaivoi taskustaan ryppyisen paperin ja sulki nyrkkini sen ympärille. 
"Hae apua." 
"Minä en tarvitse apua", sanoin kylmästi ja kävelin ulos luokkahuoneesta. Takanani Reinikainen nojasi pulpettiin ja pudisti päätään, minä en kuitenkaan nähnyt häntä. 
 
*** 
 
Istuessani lukion nettikahvilassa siemailemassa teetä, huomasin ryppyisen paperinpalan, jonka oli heittänyt pöydälle. Hetken mietittyäni avasin paperin. Siihen oli selvästi kiireessä raapustettu Reinikaisen käsialalla internet-osoite ja puhelinnumero. Hetken mielijohteesta napsautin pöydällä olleen tietokoneen Internettiin ja näpsyttelin itseni paperille kirjoitettuun osoitteeseen. 
 
'Kun lähimmäinen satuttaa' 
 
Tuo lause välkkyi sivuston otsikkona. Paikka oli ilmeisesti foorumi. Hiljalleen rullasin hiirellä sivua alaspäin. Näkyviin tuli linkkejä jotka koskivat väkivaltaa. 'Kun isä satuttaa äitiä', 'Viina pysyvä vieras perheessä', 'Lyöminen sattuu' ja rivin alimmaisena, 'Seksuaalinen väkivalta perheessä'. Kauhukseni huomasin käteni tärisevän klikatessani otsikkoa. Ehdin vai silmäillä esiin tulleiden topiccien otsikkoja, kun huomioni kiinnitti 'tuska':n kirjoittama topicci: 'Kun isä tulee liian lähelle'. Olin juuri viemässä osoitinta otsikolle, kun olkani yli kumartui joku. Säikähdin suunniltani ja sammutin hätäpäissäni koko tietokoneen. Takanani seisoi hyvin kummastuneen näköinen Jami. 
"Teen psykologian ainetta", selitin kiireesti. Jamin katse oli epäilevä. Hänen silmänsä hakeutuivat turvonneelle huulelleni. 
"Tuosta vuotaa verta", hän huomautti. Pyyhkäisin suupieltäni nopeasti. "Saanko istua?" En tiedä mikä minut sai nyökkäämään, kuitenkin Jami minun kehotuksestani istuutui vastapäiseen tuoliin. Hetken hän vain katsoi minua, enkä tiennyt mitä olisin sanonut, joten pysyin vaiti. 
"Minkä ikäinen olet?" 
"Kuudentoista", vastasin selittelemättä sen enempää syntymäpäivistä, kuin muustakaan. En luottanut Jamiin. En halunnut puhua pojan kanssa. Olin nähnyt poikien ja miehien laskevan kätensä heidän vieressään istuvien tyttöjen reisille, ja pelkäsin sitä. Pelkäsin mitä Jamilla oli mielessään. Poika kuitenkin pyöritteli käsissään nuhjuista punaista Marlboroa, joten hänen käsillään oi muuta tekemistä kuin laskeutua minun reidelleni, ja uskalsin jättää ne vahtimatta. Kohtasin pojan katseen, oli kun hän olisi anonut minulta jotain. 
"Mia minä en tee sinulle pahaa." 
"Voisitko ystävällisesti jättää minut rauhaan? Olen jo tehnyt itsestäni narrin sinun ja koko muun kurssin edessä, joten voisitko olla nolaamatta minua enempää?" Huomasin pettymyksen ja katumuksen pojan silmissä, kun en suostunut puhumaan hänelle mustelmistani. Mutta toisen selvänäköisyys pelästytti. 
"Aiotko sinä käydä sen kurssin loppuun?" Nyökkäsin, ja olimme hetken vaiti, molempien katseet pöytään luotuina. Jami kuitenkin rikkoi kiusaantuneen hiljaisuuden avaamalla suunsa. 
"Mia, miksi sinä pelkäät minua?" Taas se sama, ihmettelevä katse. Ei sääliä, vain epäymmärrystä. 
"Pitäisikö minun sitten rynnätä syliisi ja vannoa ikuista rakkautta? Minähän en edes tunne sinua", sanoin itsepäisesti. 
"Äh, älä yritä olla huvittava, sinä tiedät mitä minä tarkoitan." Olisin voinut kiljua. 
"Mitä se sinulle sitä paitsi kuuluu?" 
"Kai se nyt kuuluu, kun juokset minua karkuun ja saat kohtauksen jos yritänkin koskea sinuun." 
"Miksi sinun pitää saada koskea minuun? Ehkä minä en vain pidä siitä että minuun kosketaan", väitin itsepintaisesti. 
"Mia hei, kyllä minä näen että sinä pelkäät." 
"Etpä sinä kauhean pelottavalta vaikuta", sinkautin suustani saaden pojan naurahtamaan. Tunteeni olivat täydessä ristiriidassa sanojeni kanssa, jos en hillitsisi itseäni, niin juoksisin pois millä hetkellä hyvänsä. 
"Hyvä on, älä kerro." 
"Miksi sinua edes kiinnostaa?" Kysyin silmät kapeina rakoina. (Johtuen sitten siitä, että siristin niitä tai siitä, että ne olivat turvonneet umpeen.) 
"Olet, erilainen, erityinen. Ja luoja miten nätti sinä olet." Jamin sanat saivat minut naurahtamaan surullisesti. 
"Nätti, minäkö nätti? Miten sinä voit edes tietää minkä näköinen minä olen, kasvoni ovat aina mustelmilla minä…" nostin käteni suuni eteen. En halunnut kertoa Jamille mitään. 
"Mustelmasi, kuka sinua satuttaa?" hän kysyi. 
"Lopeta! En halua sääliäsi!" kiljaisin päin hänen kasvojaan. 
"En minä sääli sinua. Haluan tietää mitä sinulle tapahtuu." Nousin ylös. 
"Jo on kumma kun ei edes teetään saa rauhassa juoda", sanoin hyvin merkitsevästi. 
"Miten minä voin jättää sinut rauhaan kun joka viikko näen uuden haavan kasvollasi! Haluan tietää kuka sinua satuttaa, haluan auttaa!" 
"Jos haluat esittää laupiasta samarialaista niin mene sitten sosiaalitoimistoon töihin! Etsi joku muu jota holhota!" Jami katsoi minuun miltei loukkaantuneesti. 
"Istuisit alas nyt", hän pyysi anovasti. "Puhu minulle." Jamin ruskeat silmät olivat täynnä huolta ja ihmetystä, mutta kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, totesin säälin puuttuvan niistä. Ei sääliä. Melkein jo taivuin. 
"Minulla alkaa ruotsintunti." 
"Tunnin päästä", Jami katsoi kelloa. "Jää, ole niin kiltti." Huokaisin. Minusta tuntui, että Jami oli sellainen mies, jolle oli mahdotonta sanoa ei. Istuuduin nujerrettuna. 
"Hyvä on, mutta me emme sitten puhu minusta." Pieni pettymyksen vivahde välähti Jamin silmissä, mutta hän oli kuin se ei olisi haitannut häntä yhtään. 
"Emme puhu sinusta", hän lupasi. Katsoin poikaa silmiin ja värisin. Minä todella pelkäsin häntä, vaikka olisin tuhat kertaa mieluummin ollut rauhallinen ja tyyni ja sopinut hänen kanssaan treffit illaksi. Sellainen ei kuitenkaan tullut kysymykseenkään. 
 
"Millainen perheesi on?" kysyin keksiäkseni jotain sanottavaa, ja siemaisin viilennyttä teetäni. Jamin ilme kirkastui. 
"Minulla on kaksi pikkusisarta. He ovat kahdeksanvuotiaita ja identtisiä kaksosia. Heidän nimensä ovat Jenny ja Alyssa. He ovat ulkonäöltään hätkähdyttävän samannäköiset, ja siihen yhtäläisyydet sitten jäävätkin. He ovat kuin yö ja päivä. Jenny on kauhea riiviö. Hänestä on oikein mukavaa tuottaa mahdollisimman paljon sekasortoa. Kerran ollessamme häissä, hän kenenkään huomaamatta pujahti pöydän alle, ja rupesi sitomaan ihmisten kengännauhoja toisiinsa, voit vain kuvitella mikä sekasorto tuli kun ihmiset alkoivat nousta pöydästä. Ylipainoinen Anette-tätini kaatui mahalleen keskelle pöytää kakkulautasten päälle. Hänen rinnuksensa olivat aivan mansikassa." Nauroin Jamin kanssa kuvitellessani naista - joka muistutti hämmästyttävästi Rehtori Miettistä - nousemassa kakkulautasten päältä. Se oli ensimmäinen aito nauruni aikoihin, huomasin ilokseni väristyksien lakanneen. 
"Entä Alyssa?" 
"Hän on erityisen pikkuvanha tapaus", Jami virnisti. "Alyssa on fiksu tyttö. Hän on hyvä koulussa, ja ymmärtää asioita joita en olettaisi kaikkien viisitoistavuotiaidenkaan ymmärtävän. Ja hän on loistava ihmistuntija." 
"Entä vanhempasi?" kysyin jo aidosti kiinnostuneena. Jami piti pienen tauon. 
"Äitini on suomalainen, hän on äärimmäisen hyvä ihminen. Hän antaisi viimeisen leivänpalasensa sille joka sitä kipeämmin tarvitsisi." Jami hiljeni hetkeksi, ja arvelin hänen näkevän mielessään rakastavan äidin. "Isäni on englantilainen. Hän on pieni mies joka nauraa aina, eikä ota mitään vakavasti. Nyökkäsin, Jami eli siis perhe-idyllissä. Arvatenkin he olivat myös rikkaita ja heillä oli koira, omakotitalosta valkealla puuaidalla puhumattakaan. "Millainen sinun perheesi on?" 
 
"Meidän ei pitänyt puhua minusta", huomautin ilottomasti. Jami kohautti olkiaan. 
"Ei sitten, haluaisin vain oppia tuntemaan sinut. Harrastatko jotain?" 
"Luen paljon", sain sanotuksi. Miten minä olisin muka voinut harrastaa mitään? Minun oli huolehdittava Ollista. En olisi uskaltanut jättää häntä yksin kotiin siksi aikaa kun olisin itse harrastamassa. Enhän olisi edes voinut nauttia harrastuksesta kun olisin kokoajan ollut huolissani Ollista. 
"Millaisia kirjoja luet?" 
"Onnellisia", sanoin nyt miettimättä. "Sellaisia jossa voin samastua onnellisuuteen, joiden parissa voin irrottautua arjesta." 
"Onnell…" 
"Älä takerru", sanoin miltei vihaisesti, Jami kohautti taas olkiaan. 
"Miten vain." 
 
Juttelimme pitkään. Sain tietää Jamin harrastavan jotain itsepuolustuslajia, jota kutsuttiin Krav Magaksi. Jami oli jotenkin saanut minut kertomaan itselleen Ollista. Isästä en ollut kertonut mitään. Äidistäkään hän ei tiennyt. Olin myös sen verran viisaampi, että tiesin Jamin haaveilevan työstä terapeuttina. Pojan unelma-ammatti pelotti minua, en halunnut tulla autetuksi. 
 
Kun viimein muistin vilkaista kelloa, huomasin ruotsintunnin alkaneen ja loppuneen. Vedin terävästi henkeä, isä tulisi kotiin näillä hetkillä ja Olli oli yksin kotona! Nousin nopeasti pöydästä, Jami katsoi minuun kysyvästi, hän ilmeisesti näki hädän silmissäni. 
"Minun on mentävä… Olli on yksin kotona… Isä tulee pian… Mitä minä olen mennyt tekemään!” sanoin sen kaiken ilmeisesti hyvin nopeasti, sillä Jami näytti pudonneen kärryiltä täysin. Kuitenkin hän odottamatta tarttui minua kädestä saaden minun unohtamaan kaiken huolen. Jamin käden kosketus sai minut taas kauhun valtaan, seisoin aivan paikallani, lasittuneet silmäni kostuivat ja tärisin kauttaaltani. Jamin silmistä kuvastui inho, inho pelkoani kohtaan. 
"Tule, vien sinut kotiin." Kesti hetki ennen kuin Jamin sanat tavoittivat tajuntani ja annoin hänen taluttaa minut ulos. 
"Onko sinulla auto?" kysyin varovaisesti. En ollut unohtanut Jamin kättä joka puristi omaani, mutta sana “vien” sai minut heräämään kauhunsekaisesta horroksestani. Olin joskus kauan sitten rakastanut autoja. Senkin tuntemuksen isä oli saanut katoamaan. 
"Corvette", Jami sanoi pehmeästi. Nyökkäsin vaikkei poika nähnytkään sitä. Corvette. Sana kaikui korvissani. Ennen äidin kuolemaa olin ollut hänen kanssaan automessuilla ja nähnyt siellä mustan Corveten. Olin sanonut äidille ostavani se auton tullessani aikuiseksi. Vanhempana en ollut suunnitellut enää tulevaisuuttani etukäteen. Siltikään mustan Corveten kuva ei ollut edes haalistunut mielestäni. Jami oli taluttanut minut tummanvihreän urheiluautonsa luokse ja nosti minut istumaan auton konepellille, ennen kuin ehdin edes ymmärtää lähteneeni kahvilasta. Jami seisoi jalkojeni välissä ja siirryin tahtomattanikin hieman taaemmas. 
"Mia minä en satuta sinua, minä en tee sinulle pahaa. Sinä voit luottaa minuun." Käänsin pääni pois, luottaa? En edes tiennyt mitä se sana merkitsi. 
"Ole kiltti, vie minut kotiin", ääneni oli itkuinen. Auton konepelti tuntui viileältä käsieni alla ja Jami oli niin lähellä minua, että sain käyttää kaiken itsehillintäni, etten olisi alkanut huutamaan. Jami vain nyökkäsi, nosti minut syliinsä ja asetti auton etupenkille. En voinut liikahtaakaan, joten Jami laittoi turvavyöni kiinni ja sulki oven. Joskus olisin kiinnittänyt enemmän huomiota auton kalliiseen sisustukseen, mutta nyt Olli oli taas vallannut mieleni ja tuskin huomasin Jamin istuutuvan ratin taakse ja käynnistävän auton. 
"Minne minä ajan?" Kesti hetken ennekuin pojan sanat tavoittivat tajuntani. Hän katsoi minuun hyvin kärsivällisesti. 
"Käänny Ruokalähteeltä vasemmalle Rakkolaiselle asti ja käänny vasemmalle, kolmas talo oikealta", sanoin ajattelematta sen enempää. 
"Olisit saman tien sanonut Lintuvaarantie", Jami hymyili käsittämättömästi. Jossain muussa tilanteessa olisin ehkä ymmärtänyt miten outoa oli, että Jami tiesi tien jolla asun, mutta sillä hetkellä Olli oli ainoa asia, mistä ymmärsin mitään. 
"Pidä kiirettä", ääneni värisi. Jami varmasti ymmärsi, että jokin oli vialla, sillä hän ei varmasti ajanut taajama-rajoitusten mukaisesti, minusta tuntui kuin olisin liimautunut kiinni penkkiin. 
 
Saapuessamme vihreän, rappeutuneen omakotitalomme luokse, näin isän punaisen Nissanin parkkeerattuna huolimattomasti autotallin eteen. Nousin autosta kiireesti, muistamatta edes kiittää Jamia kyydistä. Juoksin nopeasti talon julkisivulla sijaitsevalle ovelle ja ryntäsin sisään. Korviini kantautui Ollin itku ja isän vihainen huuto. 
"Älä!" Kuulin Ollin hennon äänen ja kovan läimäyksen. 
”Saatanan kakara! Nyt kuuntelet isääsi! Missä sisaresi on? Kerro heti!" 
"Minä en tiedä… hän ei ole tullut kotiin koulusta”, Olli sanoi itkuisesti. Juoksin portaat ylös kolme askelta kerrallaan, kun kuulin taas kiljuntaa ja lisää huutoa. 
"Älä valehtele isällesi nulikka, kyllä minä sinua opetan olemaan valehtelematta!" Ryntäsin sisään Ollin huoneeseen ja pysähdyin kuin seinään. 
"Lopeta!" kiljuin kurkkuni täydeltä. "Miksi sinun pitää satuttaa viatonta lasta! Olli ei ole tehnyt mitään! Hän ei ole valehdellut sinulle!" Isä jätti Ollin istumaan maahan. Rajut nyyhkäykset hytkyttivät pojan pientä ruumista. Isä otti askeleen minua kohti ja läimäytti minua kasvoihin, mutta minä olin saanut tarpeekseni, oman tuskani kestin vielä, mutta Ollin kimppuun isä ei käynyt. "Juuri niin, lyö! Se on ainoa mitä osaat tehdä!" kiljuin päin hänen kasvojaan, isä otti minua kiinni leuasta kovettuneilla käsillään. 
"Sinun vikasi se on että minä poikaan koskin", hän sanoi miltei muristen. "Mitä minä olen sanonut sinulle kotiin tulemisesta?" Lannistuneena laskin katseeni. 
"Suoraan koulusta kotiin." 
"Ja missä neiti oli? Sinun tulisi tietää että sinä kunnioitat minua, ja katso silmiin kun puhun sinulle!" hän ravisti päätäni niin että sattui. "Minä elätän sinua ja poikaa ja mitä minä saan kiitokseksi? Tottelemattomuutta? Sinun pitäisi tietää mitä siitä seuraa!" Minut täytti hätä. 
"Älä, ei enää", sopersin hiljaa. 
"Anele, ryömi jaloissani, olet kuin se huora joka sinut tähän maailmaan synnytti." 
"Älä puhu äidistä noin!" kiljaisin ajattelematta, mutta oli jo liian myöhäistä, isä raahasi minua hiuksista kohti kylpyhuonetta. 
 
Luku 3 
 
Pakonomaisesti miltei hankasin ihoni rikki kovalla saippualla, jonka makea mansikan tuoksu tuntui ironiselta sen kaiken ruman ja pahan keskelle. Itseinhoni kasvoi jokaisella vedolla, kun veden ja saippuan aikaansaama vaahto aiheutti kirvelyä haavoilleni. Istuin suihkun alla täristen ja annoin veden kastella hiukseni, joiden väriksi pystyi märkinäkin määrittelemään jotain kuparin ja kullan välitä. Lyhyt varteni sai ne vaikuttamaan pidemmiltä kuin oikeasti olivatkaan, mutta silti ne ylsivät minua lanteille asti. Hento koputus ovelta sai huomioni kääntymään hiuksistani Olliin. Hetken pudistin päätäni, hiukseni? Miten minä kykenin ajattelemaan hiuksiani, kun koko kehoni huusi tuskaa ja kipua? ravistin päätäni uudestaan ja katsoin ovelle. 
"Minä tulen ihan kohta." 
"Isä lähti taas, oletko kunnossa?" Olli kysyi suljetun oven takaa. Pudistin päätäni surullisesti oven takaa kuuluvalle äänelle. 
"Minä en ole koskaan kunnossa, mutta kyllä se tästä." Nousin suihkun lattialta ja väänsin hanan kiinni. Lavuaarin yläpuolella olevaan peiliin olisi voinut kirjoittaa, niin höyryistä oli pienessä kylpyhuoneessa. Muistan kuinka äiti näytti minulle pienenä, miten peiliin voi piirtää. Voi että olin ollut ihmeissäni. Itse näytin saman asian Ollille vain puoli vuotta ennen äidin kuolemaa. Olli oli ollut aivan yhtä ihmeissään. 
 
Kurotuin ottamaan puhtaan pyyhkeen kaapista, se oli kova, olin pessyt viimeisen koneellisen ilman huuhteluainetta, todella mukavaa, en vain voinut pyytää isää ostamaan lisää ainetta, saisin varmaan turpaani siitäkin. Vetäisin sinisen kylpytakin naulasta, jonka yläpuolella luki Mia. Heitin kylpytakin niskaani ja hetkeksi pysähdyin katselemaan. 
 
Kylpyhuone oli niin tavallisen näköinen. Sininen ja vihreä, aivan kuten muidenkin perheiden omakotitaloissa, naulakot olivat nimikoidut, ja jokaiselle oli hyllyllä oma hammasmukinsa. Isän parranajokone lepäsi puhdistamattomana lavuaarin reunalla. Tyypillistä. Kauniin idyllin särki veri lattialla ja suihkualtaassa, laskin katseeni ja niin tuttu itseinho kiiri vartaloni lävitse. Surullisesti hymyillen avasin oven ja jouduin vetämään terävästi henkeä nähdessäni Ollin turvonneet silmät ja auenneen huulen. Olli katsoi minua surullisesti ja kyykistyin halaamaan häntä. 
"Olli anna anteeksi. Minun olisi pitänyt tulla kotiin heti, on minun syyni että isä…" 
"Mia ei se ole sinun syysi, se oli ollut jo kauan tulossa. Sinä olet suojellut minua häneltä niin kauan kuin saatan muistaa. Joskus minunkin on saatava osani hänen vihastaan." Katsoin Ollia ihmetyksellä. Miten niin pieneltä pojalta saattoi tulla niin viisaita sanoja? 
"Ei se ole oikein. Minä olisin pystynyt estämään nuo mustelmat kasvoillasi, mutta minä vain istuin teellä jonkun älyttömän pojan kanssa ja juttelin älyttömistä asioista..." Olli hymyili ja näytti samassa unohtavan kaiken kivun jota oli saanut osakseen. 
"Tapasitko jonkun pojan? Minkä näköinen hän on? Onko hän pitkä vai lyhyt? Onko hänellä auto?" Hymyilin toisen innostukselle huolimatta kivusta, joka vihlaisi huulessani. 
"Hän on utelias, se on kaikki mitä hänestä tiedän." Samassa ovikellomme soi ja Olli ryntäsi avaamaan, ennekuin ehdin estää poikaa. Kirosin itsekseni, jos joku naapurin täti näkisi Ollin kasvot, olisi sossun tädit täällä alta aikayksikön. Kiiruhdin Ollin perään. 
"Mia! Joku mies kysyy sinua!" Hidastin askeleitani tahtomattani. Olin juuri havainnut sen ikävän tosiseikan, ettei koulureppuni maannut sille tutulla paikalla eteisen tuolilla. Se oli unohtunut Jamin autoon. 
"Mia, unohdit tämän", Jami ojensi reppuani. Sitten hänen silmänsä osuivat poskeeni, ja hänen ilmeensä muuttui mustanpuhuvaksi. 
"Me painimme Ollin kanssa", selitin kiireesti. Jami pudotti repun portaillemme. 
"Mia älä valehtele minulle, kuinka muka pieni poika olisi voinut saada sinuun tuollaista jälkeä?" Olli ilmestyi sivulleni ja kiersi kätensä ympärilleni. 
"Älä kiusaa Miaa", hän sanoi tuimasti. Jami kyykistyi ja katsoi Ollia silmiin. 
"Löitkö sinä sisartasi?" Olli näytti lähinnä kauhistuneelta, mutta puristin häntä olasta ja hän nyökkäsi. 
"Hän… hän ei antanut minun katsoa Pòkemonia", Olli sanoi. Jami nousi seisomaan ja katsoi minuun loukkaantuneesti. 
"Ihan kun minä uskoisin että olisit lyönyt veljeäsi noin pahasti", hän murahti, "Vielä minä selvitän totuuden ja vannon sinulle, ettei kukaan tule satuttamaan teitä enää koskaan. Se olisi vain helpompaa jos kertoisit minulle." Käänsin pääni pois. 
"Älä tee tätä enää vaikeammaksi." 
"Selvä", Jami kääntyi ja käveli autolleen. Vihreän Corveten käynnistysääni kertoi sitä käsitelleen muuallakin kuin korjaamolla. Huokaisten vedin oven kiinni. Olli katsoi minuun loukkaantuneesti. 
"Sinä pyysit minua valehtelemaan." 
"Oli pakko, en voi missään nimessä kertoa Jamille mitä isä tekee." 
"Hän ei säälinyt meitä. Hänen silmissään oli suuttumusta, mutta ei sääliä, ja sinä tiedät sen. Häneen voi luottaa." 
"Et sinä voi tietää sitä, et edes tunne häntä", sanoin vihaisesti. 
"Hän ei säälinyt meitä", Olli tokaisi yksiselitteisesti, irrotti kätensä ympäriltäni ja hävisi portaikkoon. Minä laskin pääni, Olli oli oikeassa, niin pirun oikeassa. 
 
Luku 4 
 
Seuraavana aamuna kaivelin kummastuneena taskujani lukion pihalla. Sytyttämätön tupakka lepäsi huulillani. Tulta ei vain tuntunut löytyvän. 
"Etsit varmaan tätä?" Joku ojensi minulle tuttua valkoista colttia. Sen enempää miettimättä kiittäen otin sytyttimen selvästi miehelle kuuluvasta kädestä ja sytytin tupakkani. Nostaessani katseeni maasta, se osui tuttuihin ruskeisiin silmiin. Jami. Sävähdys kulki taas lävitseni. En kerta kaikkiaan voinut sille mitään, 
"Oletko sinä kunnossa?" hän kysyi. Katsahdin poikaan ja otin vaivihkaa hitaan askeleen kauemmas hänestä. 
"Ei minulla mitään hätää ole", tuhahdin. 
"En ole samaa mieltä." 
"Minulla ei ole sinulle mitään asiaa", tiuskaisin ja käänsin katseeni vähän matkan päähän parkkeerattuihin autoihin, aivan kuin ne olisivat suurikin kiinnostukseni kohde. 
"Honda Civic, Fiat Uno ja Nissan Micra. Mikäli minä mitään tiedän, sinä ymmärrät autojen päälle. Tuolla ei pitäisi olla mitään sinua kiinnostavaa." 
"Sinuako minun pitäisi katsoa, sitten olisin tuolla logiikalla kiinnostunut sinusta, ja kun en ole niin…" 
"Älä tappele minua vastaan. Etkö voi vain luovuttaa ja kertoa mikä sinulla on?" 
"Älä sekaannu asioihini", sanoin surullisesti. Jami nosti kätensä minua kohti, mutta kavahdin taaksepäin ja kauhu käväisi taas mielessäni. Jami antoi kätensä pudota sivulleen ja saatoin nähdä pettymyksen noissa ruskeissa silmissä. 
"En halua että sinusta tuntuu että minä tunkeutuisin sinun yksityisalueellesi. Haluaisin vain että sinä voisit puhua jollekulle. Toivoisin että joku saisi hymyn noille kauniille kasvoillesi." Käänsin pääni. 
"Siltä minusta silti tuntuu. Etkö sinä ymmärrä että et voi auttaa?" 
"Minä voisin yrittää jos…" 
"Etkö sinä tajua? Se on jotain niin pahaa, pahempaa kuin pystyt kuvittelemaan, sinä et pysty lopettamaan sitä, kukaan ei pysty lopettamaan sitä!" kiljaisin ajattelematta ja heitin poikaa puoliksi polttamallani savukkeella. Jami väisti taitavasti ja hänen ilmeestään kuvastui hätä. 
"Mitä en pysty lopettamaan? Mia kerro minulle!" 
"Mene pois!" huusin ja lähdin juoksemaan poispäin pojasta. Koulu jäi taakse, niin myös ne kolme oppituntia, mille minun oletettiin sinä päivänä ilmestyvän. 
 
Juoksin monta kilometriä. Aina hautausmaalle asti, joka sijaitsi keskustan toisella puolella. Vasta äidin haudalla pysähdyin ja vajosin hautakiven eteen polvilleni. Rajut nyyhkäykset ravistelivat kehoani ja itkuni muuttui hysteeriseksi. Päässäni risteili niin paljon asioita, niin monia ajatuksia. Silmieni edessä välkkyivät Ollin luottavaiset kasvot, isän vihainen ja pelottava kokonaiskuva ja Jamin huolestunut katse. Jostain kaiken keskeltä ohitseni pyyhkäisi tummanvihreä Corvette ja viimeiseksi jäivät häilymään äidin iloiset ja luotettavat kasvot. Kyyneleilleni ei tuntunut tulevan loppua, mutta kun lopulta sain itseni kootuksi, huomasin kukkien äidin haudalla kuihtuneen ja kynttilän kaatuneen. Viime käynnistä oli aikaa. 
 
Mietteissäni nostin kynttilän ja heitin raatokukat lähimpään pusikkoon. Läheisen omenapuun kukista tein kauniin kimpun jonka asetin hautakiven päälle. Hiljaa sivelin etusormellani äidin nimen kultaisia kiehkuroita. Kylmää marmoria. 
"Minä rakastin sinua niin", kuiskasin hiljaa. "En voi elää isän kanssa. Olli ei voi elää hänen kanssaan. Hän satuttaa meitä niin paljon", selitin kivelle. Tuuli humisi surullisena korvissani. Lehtien kahina enteili syksyä. Muutama yksinäinen sadepisara kasteli ennestäänkin kyynelistä märkää poskeani. Vapisevin käsin sytytin tupakan ja puhalsin sauhut lämpenevään päivään. 
 
Luku 5 
 
Koska minä pelkäsin kuollakseni, en uskaltanut kertoa isälle käyneeni äidin haudalla. Isä usein muistutti, kuinka äiti oli huora ja paha ihminen, joka ei ansainnut elää. En voinut käsittää, miten jollain sellaisella ihmisellä kuin hänellä, oli oikeus puhua sellaista. Kuka se tässä ei olisi ansainnut elää? Hän, isäni joka ei ansainnut isän titteliä omakseen. 
 
Koulussa välttelin Jamia minkä kykenin. Käännyin ympäri käytävällä jos näin hänen tulevan minua vastaan, en käynyt enää tupakalla koulun tupakkapaikalla vaan kauempana. En enää vain halunnut nähdä häntä, en ollenkaan. 
 
Jami ei kylläkään tuntunut käsittävän tätä asiaa ollenkaan. Oli jo tarpeeksi vaikeaa elää tätä elämää, saati sitten elää sitä niin, että tiesin jonkun välittävän. Jonkun, jonka en halunnut tietävän minusta mitään. Parempi olisi, jos kukaan ei tuntisi minua, että kukaan ei tietäisi minusta mitään, ettei kukaan edes muistaisi kasvojani. Säästyisin niin monilta vinoilta katseilta ja kuiskeelta, jota kukaan ei ehkä halunnut korviini kantautuvan, vaan se kuului silti. 
 
Sinä viikonloppuna tapahtui jotain kummallista. Isä kertoi lähtevänsä ulkomaille (minne, sitä emme koskaan saaneet tietää) kokonaiseksi viikoksi. 
 
Olisimme kahden. Olli ja minä. Ensimmäisen kerran vuosiin. 
 
Isä heitti matkatavaransa punaisen Nissanin takaluukkuun ja pamautti luukun raivoissaan kiinni. Olli piti minua kädestä ja seisoi hieman takanani, kuin olisin suojannut häntä. 
”Ottaisin teidät kyllä mukaan mutta…” isän katse oli mustanpuhuva, kun hän katsoi minuun sairas sekoitus vihaa, inhoa ja intohimoa silmissään. Katsoin häntä kylmästi. 
”Parempi näin”, sihahdin ja hetken olin varma, että miehen käsi heilahtaisi taakse ja iskeytyisi kasvoihini. Isä ei kuitenkaan tehnyt sitä, sillä jos joku näkisi, hänellä ei enää olisi meitä. Hänellä ei olisi enää minua. 
 
Isä kyykistyi Ollin eteen ja nosti kätensä hänen päälaelleen. Mieleni teki kiskaista Ollia takin selkämyksestä, pois isän ulottuvilta, vaan en voinut tehdä sitä. Minun oli vain katseltava kuinka Olli hätkähti isän käden kosketusta hänen hiuksillaan. Isä pörrötti pojan tukkaa. Olli rutisti kättäni nyt hyvin lujaa. 
”No niin poika, selviätkö sinä tuon kanssa?” isä nyökkäsi minua kohti ja vinkkasi silmäänsä, luuli vissiin olevansa hyvinkin huvittava. Ollin ääni tärisi. 
”Mia tekee parempaa ruokaa kuin sinä”, hän sanoi vakavasti. Olin purskahtaa nauruun. Poika varsin selvästi ilmoitti asuvansa minun kanssani mieluummin kuin isän, vaan isä ei voisi suuttua siitä pojalle. Vaikka hänkin kyllä tajusi. Isän katse kylmeni ja hän nousi seisomaan ja katsoi nyt minuun. Tuijotin uhmakkaasti takaisin, vaikka tiesin joutuvani maksamaan röyhkeydestäni isän tullessa takaisin. 
”Varokin keksimästä mitään temppuja kun olen poissa”, isä sihahti hiljaa. Katsoin häntä silkan inhon kuvastuessa silmistäni. 
”Mene jo”, sanoin ja isä kääntyi auton etuovelle. Katsoin kuinka hän ahtautui autoon ja starttasi sen. Taakseen vilkaisemattakaan isä ajoi pois pihasta. 
 
Helpotus valtasi mieleni ja putosin polvilleni maahan. Minä itkin, itkin onnenkyyneleitä, jotka eivät ottaneet loppuakseen. Olli katsoi minuun kauhistuneena, 
”Mia mikä sinun on?” Nauraen rutistin pojan syleilyyni. 
”Hän ei tule viikkoon, viikkoon Olli. Me voimme elää normaalia elämää viikon”, minä hymyilin ja Ollin silmiin näytti syttyvän kaksi tähteä. Hän ymmärsi. 
 
Luku 6 
 
Seuraavana aamuna ensimmäistä kertaa minusta oli ihana herätä uuteen päivään. Uuteen päivään ilman isää. 
 
Nousin sängystä vasta kun herätyskelloni uhkasi pudota pöydältä ja venyttelin ylellisesti. 
”Mia!” Ollin nauru raikui talon tyhjillä käytävillä. Nousin ylös sängystä ja katsahdin suureen kokovartalopeiliin, jonka yksi kulma oli haljennut ikävästi. Ensimmäistä kertaa vuosiin huomasin hymyileväni peilikuvalleni aidosti. 
”Tämän viikon olen normaali nuori tyttö”, sanoin iloisesti, vaikken oikeastaan tiennyt mitä koko käsite oli. No, ainakaan minun ei tarvitsisi huolehtia Ollista. 
”Mia!” kuului vaativa huuto uudestaan. Nauraen avasin huoneeni oven ja tassuttelin ainoastaan pyjama ylläni keittiöön. 
”Olen keittiössä!” huusin iloisesti. Kuulin Olli juoksuaskeleet portaista pojan kiiruhtaessa aamupalalle. Nostelin jääkaapista mehua ja voileivänpäälisiä pöydälle. Olli istui nälkäisenä pöydän ääreen ja alkoi kaivaa paahtoleipäpussista itselleen siivuja. Kanttipalan Olli jätti pussiin kuten minäkin. Vanha tapa. 
 
”Mitä aiot tehdä tänään?” Olli kysyi voidellessaan itselleen leipää liialla voilla. Olli pyyhki loput voit veitsestään voirasian reunaan, en jaksanut edes sanoa hänelle asiasta. 
”En oikein tiedä vielä, entä sinä?” 
”Minä aion mennä kentälle pelaamaan jalkapalloa poikien kanssa”, Olli sanoi iloisesti. En ole koskaan päässyt lähtemään niiden kanssa vaikka ne on pyytäneetkin. Nyt voin mennä, voinhan?” Olli katsoi minua hetken epäilys katseessaan. Nauraen join mehua suoraan tölkin suusta. 
”Tällä viikolla saat tehdä mitä ikinä vain haluat, kunhan katsot, ettei isä saa tietää siitä. Eli kouluun sinun on mentävä”, hymyilin pojalle jonka sädehtivät silmät saivat minut hymyilemään vieläkin leveämmin. 
 
Ja silti, vaikka olin vapautunut ja hymyilevä sytyttäessäni tupakan lukion edustalla, Jamin tullessa viereeni minut täytti kauhu. 
”Näin sinun hymyilevän, pikkuinen. En usko että olen koskaan nähnyt sinun huulillasi aitoa hymyä ennen tätä aamua”, Jami sanoi hellästi katsomatta minuun. Otin askeleen poispäin hänestä. 
”Älä analysoi minua”, pyysin kuiskaten. 
”Ei ollut tarkoituskaan”, Jamin äänensävy oli huoleton, mutta olin erottavinani päättäväisyyden pojan äänessä. ”Minä olen päättänyt ottaa selvää sinusta ja sen minä aion myös tehdä. Jos et sinä puhu minulle, uskon veljesi puhuvan”, Jami jatkoi kuten arvasinkin. 
”Älä sotke Ollia tähän", ääneni tärisi. Olin ansassa, taas kerran. Mies uhkasi minua ja uhkasi Ollia. Tahtomattaan Jami veti aivan väärästä narusta, siitä narusta, josta isä aina veti. Käteni alkoi täristä. Jami huomasi sen. 
”Mikä sinulla on?” 
”Et tee Ollille pahaa.. minä…” ääneni vavahteli ja kauhunsekainen tunne alkoi mellastaa jossain sydämeni lähettyvillä. Jami katsoi minuun pelästyneen näköisenä. 
”Hei, en minä niin sanonut, haluan vain auttaa, mutta sinä vain taistelet minua vastaan, pakko minun on jotain tehdä!” Jami melkein huudahti ja olin erottavinani hätää hänen äänessään ja silmissään. En kuitenkaan enää tunnistanut poikaa, vaan kaikki alkoi sumeta päässäni. Näin raskastekoisen miehen alentavan katseen, näin käden joka lähestyi minuun kovaa ja korkealta, yhä uudestaan ja uudestaan. Kuulin huutoa ja omaa kirkunaani. Ollin pelokas itku kaikui pääni sisällä, en löytänyt häntä, en kyennyt auttamaan. Parransänki kaulallani ja viinan kuvottava haju tunkeutuivat päällimmäisiksi mieleeni. Inho ja kipu huusivat kehossani. 'Vitun pikkulutka, vitun posliinipillu' nimitykset raikuivat päässäni sekamelskana. Äkkiä kaikki pimeni, kuin joku olisi vetänyt töpselin seinästä. 
 
Tunsin minua kantavat kädet ympärilläni, mutta olin liian väsynyt laittaakseni hanttiin. Askelia ja ääniä ympärilläni. Minut laskettiin johonkin pehmeälle. 
”Ei, älä, lopeta, ole kiltti”, sopersin sekaisia sanoja suustani jonkun puristaessa käsiäni kiinni siihen pehmeään. Tiesin mitä oli tulossa ja kyyneleet valuivat silmistäni. Valo sammutettiin ja kädet irrottivat minut otteestaan. Minut jätettiin yksin. Sekavasti tajusin, ettei kaikki ollut kohdallaan, ennen kuin nukahdin tai pyörryin, sillä kukaan ei satuttanut minua. 
 
Luku 7 
 
”Hän pyörtyi.” 
”Sai jonkunlaisen kohtauksen.” 
”Epäilen migreeniä.” 
”Oletteko te varmoja ettei hän ole shokissa?” 
”Älä viitsi, hän ei ole vain varmaankaan syönyt mitään.” 
”Minä vien hänet kotiin.” 
 
Muut äänet vaimenivat tuon vahvan ja päättäväisen äänen tieltä. Jami nousi seisomaan tuolistaan, jossa oli hetken istunut ja kuunnellut opettajien hälinää. 
”Mutta Jami, ethän sinä voi viedä tyttöä kotiin nyt, hän tarvitsee hoitoa”, terveydenhoitaja puhkesi papattamaan. 
”Niin ja entä jos hän sai aivotärähdyksen.” 
”Tai on kadottanut muistinsa!” 
”Tai…” 
”Hiljaa nyt joka iikka!” Jami ärjähti kuohuksissaan. ”Minä vien Mian nyt kotiin, piditte te siitä tai ette”, hän miltei murisi ja työnsi hämmentyneen näköiset opettajat tieltään matkalla lepohuoneeseen. Silmieni raoista näin hänen lähestyvän oviaukosta. Yritin nousta istumaan. 
”Minä olen ihan…” Oloni oli kuitenkin vielä hyvin sekava enkä oikein saanut ajatuksistani kiinni. Puristin silmäni kiinni ja laskeuduin takaisin makuulle. Ympäristön hahmottaminen oli lähes mahdotonta. 
 
”Hän on tajuissaan, heikossa kunnossa tosin”, kuulin Jamin suuttuneen äänensävyn hänen tiuskiessa opettajille. 'Älä auta minua, mene pois' ajattelin sekavasti. ”Minä vien hänet nyt kotiin”, Jami tokaisi ja käveli luokseni. Olisin halunnut huutaa, vaan päähäni koski niin mielettömästi, ettei siitä olisi tullut mitään. Poika istuutui kapean leposohvan reunalle ja tiesin hänen katsovan minuun, vaikka en kyennyt näkemään hänen silmiään. Äkkiä tunsin käden poskellani ja räväytin silmäni auki. 'Ei'. 
”Mia hei, ei ole mitään hätää, minä vien sinut nyt kotiin”, Jami jutteli matalalla äänellään. Hän nousi seisomaan ja ujutti kädet alitseni. Aloin rimpuilla. 
”Älä koske minuun…” sanoin kauhuissani pojan puristaessa minua rintaansa vasten. Tunsin vartaloni tärisevän, enkä uskaltanut liikahtaakaan toisen pidellessä minua. 
”Jami anna hänen olla, tyttöhän pelkää sinua kuollakseen”, kuulin jonkun tutun opettajan äänen sanovan, en vain osannut yhdistää ääntä kasvoihin. 
”Älä sekaannu tähän, tyttö tarvitsee unta ja lepoa, eikä hän varmasti saa sitä jos ympärillä parveilee kaksikymmentä hätääntynyttä opettajaa”, Jami tuhahti ja lähti kantamaan minua opettajajoukon lävitse. 'Olli'. Jami uhkasi tehdä pahaa Ollille'. Äkkiä maailma tuntui pysähtyvän täysin, kaikki katosi, oma pelkoni, Jami, opettajat, koulu, kaikki. Kaikki paitsi pelko Ollin puolesta. 
 
”Olli…” Aloin taas pyristellä vapaaksi pojan otteesta. 
”Rauhoitu nyt herranjumala sentään”, Jamin ääni kuului jostain yläpuoleltani, en kuitenkaan kyennyt erottamaan äänen sävyjä, sillä yritin päästä pois Jamin tiukasta otteesta minkä kykenin. 
Jami työnsi minut autoon, joka oli sinänsä hyvin hyvin kummallista, en nimittäin edes tajunnut tulleemme ulos lukiorakennuksesta. Kaikki oli niin sekavaa, jotenkin rekisteröin Jamin laittavan turvavyöni kiinni ja katoavan hetkeksi. 
”Olli… Olli…” Kuiskin hiljaa ja näpelöin käsiäni. Jami käynnisti auton ja katsoi minua hetken. 
”Mia, mennään hakemaan Olli vaikka heti, mutta herranjumala rauhoitu nyt!” Jami sanoi hyvin rauhallisesti. Käänsin hätääntyneen katseeni häneen ja äkkiä muistin miksi… Miksi olin huolissani Ollista. 
”Sinä… jos sinä olet tehnyt hänelle pahaa… Minä… minä…” Leukani tärisi enkä kyennyt istumaan paikoillani. Jamin silmiin syttyi suuttumus, vaikken käsittänytkään syytä. 
”Minä en hitto vie ole edes poistunut viereltäsi, saati sitten käynyt hakkaamassa Ollia tällä välillä”, Jami murahti ja työnsi avaimensa virtalukkoon. Hänen sanansa olivat minulle kuitenkin tyhjänpäiväisiä, käsittämättömiä, ymmärrykseni ulottumattomissa. Olin liian huolissani tuolla hetkellä. En voinut kuin tuijottaa tietä, Jamin auton mittaillessa sen pintaa. 
 
Saapuessamme Ollin koululle hyppäsin autosta ulos ja lähdin juoksemaan ulkona leikkivien lasten sekaan. 
”Olli!” huusin turhautuneena, hädissäni. ”Olli!” tunsin kuinka niin tutut kyyneleet alkoivat taas valua silmistäni, kuinka niin tuttu pelko alkoi saada minut valtaansa. ”Olli!” ja kääntyessäni oikealle, näin pienen pojan, joka juoksi minua kohti. Ollin katseessa oli hätää. 
”Mia mikä on, onko isä tullut kotiin?” hänen silmänsä siirtyivät hyvin nopeasti minusta Jamiin ja takaisin. Olin niin helpottunut, että rojahdin polvilleni ja rutistin pojan syleilyyni. 
”Luojan kiitos että olet kunnossa, hyvä jumala Olli että minä säikähdin”, sopersin pojan korvaan. 
”Mia hei, ei ole mitään hätää”, Olli irrottautui minusta ja katsoi silmiini hymyillen pienen pojan hymyä. Ei sitä vanhaa, joka minua säälitti, vaan elämäniloisen pojan hymyä, tavallisen pojan hymyä. 
”Tiedän Olli, tiedän”, hymyilin pojalle hiljaa. ”Tule kotiin kun haluat, ei rajoja”, hymyilin hiljaa. Olli virnisti. 
”Mia sinä olet paras”, hän sanoi ja juoksi sitten takaisin ystäviensä peliin mukaan. Katsoin kuinka palloa kuljettanut poika syötti sen heti Ollille joka teki maalin vaivattomasti. 
”Kuten näet, en ole tehnyt pojalle yhtään mitään”, Jamin äänessä oli katkeruutta. Nousin ylös ja katsoin poikaa kyynelieni lomitse. En saanut tunteitani sanoiksi. Jami hymyili puolittain. 
”Tulehan Mia, vien sinut kotiin”, hän sanoi ja lähti kävelemään autolle edelläni. Eikä hän koskettanut minuun, olin siitä kiitollinen. Ehkä poika oli viimein oppinut kuinka paljon minä häntä pelkäsin. 
 
Luku 8 
 
Istuin keittiössä syöden mansikkajogurttia. Jami nojasi seinään ja katseli minua. Emme olleet puhuneet varmaan kymmeneen minuuttiin mitään. Jami oli vihainen. Ehkei hän halunnut olla, mutta hän oli, ja minä ymmärsin häntä täysin. 
 
Työnsin taas lusikallisen maitotuotetta suuhuni ja varoin visusti katsomasta Jamiin. En voinut kuin etäisesti kuvitella miltä tuntui yrittää auttaa jotain, joka ei halunnut tulla autetuksi. Miltähän minusta olisi tuntunut, jos Olli ei haluaisi minua lähelleen? Kauhealta, mutta se ei kuitenkaan ollut sama asia, Olli oli veljeni. 
 
Ja silti. Jami oli varmasti hyvin turhautunut, hän pelotti minua vielä enemmän ollessaan vihainen, mutten voinut syyttää häntä siitä. Kyyneleet polttivat taas silmänurkissani ja tunsin niiden putoavan poskilleni. Jami suoristautui äkisti ja minä hätkähdin niin, että jogurttipurkki putosi lattialle. Jami pysähtyi. 
”Mia puhu minulle”, kuulin pojan äänessä tuskaa. Purin huultani enkä katsonut poikaan. Kuinka olisin halunnut luottaa tähän, kuinka helppoa se olisikaan ollut. Miten hienoa olisi voida hypätä jonkun syliin kun pelotti eniten, juuri niin kuin huonoissa rakkausromaaneissa tapahtui. Mutta tunsin käteni tärisevän ja jouduin puristamaan sen nyrkkiin, jottei Jami huomaisi sitä. Hän oli kuitenkin pistänyt sen jo merkille. 
”Pitäisikö sinun mennä nukkumaan?” Jami kysyi hiljaa. Ensimmäisen kerran sinä aikana katsoin häntä silmiin, ja silloinkin vain hetken. 
”Mene pois Jami, ole kiltti”, henkäisin ja hautasin kasvoni käsiini. Jami ei tullut luokseni, muttei hän lähtenyt poiskaan. 
”En mene”, kuulin nyt sen saman päättäväisyyden hänen äänestään, kuin aamulla Ollista puhuttaessa. 
”Minä en voi mennä kotiin teeskentelemään että kaikki on hyvin. Minä pysyn täällä, kunnes sinä kerrot minulle, mikä sinun on. Piste”, Jamin ääni sanoi hiljaa. 
”Ei käy, lähde tai soitan poliisille”, ääneni vapisi. Jami oli yhdessä hetkessä edessäni ja väänsi käteni erilleen. 
”Älä viitsi Mia, mene nyt nukkumaan, aamulla kaikki on paremmin.” 
”En minä voi nukkua jos sinä olet täällä!” kiljaisin äkkiä. Hienoa Mia ajattelin siihen samaan, ei minun ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen. 
”Mia katso minuun”; Jamin ääni oli hyvin rauhallinen ja käänsin tahtomattanikin katseeni takaisin häneen. ”Onko joku koskenut sinuun?” pojan äänestä kuuli tasan tarkkaan, mitä hän tarkoitti. 
”Sinä kosket minuun kaiken aikaa”, sanoin tukahtuneesti ja käänsin katseeni pois pojasta. Saatoin nähdä kuinka Jami katsoi maahan. 
”Mia… tai antaa olla. Minä en aio poistua täältä ja sinä menet nyt nukkumaan”, Jami sanoi ja lähti vetämään minua kohden yläkertaa. 
 
Hän löysi vaivatta huoneeni ja istutti minut sängylleni kuin pikkulapsen. 
”Minä menen nyt alakertaan, yritä nukkua, teen Ollille ruokaa kun hän tulee", Jami hymyili ja lähti huoneesta sulkien oven perässään. En edes huomannut alkaneeni itkeä, vaan äkkiä aloin nyyhkyttää aivan hysteerisesti. 
 
Taas olin täällä, vankina omassa huoneessani, alakerrassa oli mies joka luuli tietävänsä mikä minulle oli parhaaksi. Hautasin kasvoni tyynyyn joka kastui kyynelistäni kuten niin monta kertaa ennenkin. Ja vaikken uskonut sen olevan mahdollista, minä nukahdin melkein heti. 
 
*** 
 
Tuntui kun siitä olisi kulunut aikaa monta tuntia, kun heräsin alhaalta kuuluviin ääniin. Toinen äänistä oli Ollin ja toinen… Toinen oli etäisesti tuttu, mutten juuri sillä hetkellä saanut mieleeni kuka se olisi voinut olla. Joku mies. 
 
Mies? Hyppäsin yhdellä loikalla ylös sängystäni ja juoksin suoraan alakertaan ajattelematta mitään. 
”Älä satuta häntä!” Kiljaisin heti kun pääsin poikien luokse. He molemmat katsoivat minuun kummissaan, meni hetki ennen kuin huomasin Shakkilaudan joka erotti pojat toisistaan. 
”Ei ole aikomuksenikaan, mutta hevosen ajattelin syödä, noin”, Jami virnisti ja liikutti oman nappulansa Ollin hevosen ruutuun. ”Oliko hyvät unet?” Tuijotin poikia pystymättä sanomaan sanaakaan. Olli virnisti iloisesti. 
”Jami on ihan surkea, olen voittanut hänet jo kahdesti. Me jätettiin sulle teetä ja leipiä, ota sieltä pöydältä”, Olli sanoi ja siirtyi takaisin pelin pariin. Hänen nuorelle otsalleen ilmestyivät ajatusrypyt ja Jami vain virnisti. 
 
Minä en voinut sille mitään, ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli, että Olli oli pettänyt minut. Olin aivan yksin. Ja se oli minulle liikaa.  
 
Luku 9 
 
Minä itkin. Valahdin lattialle istumaan ja itkin. En enää kestänyt sitä. En enää kestänyt Jamin läheisyyttä, en kestänyt sitä, että Olli ei pelännyt häntä. Kaikista vähiten kestin sitä, että tiesin, ettei minun tarvitsisi pelätä Jamia. Mutta minä pelkäsin silti, enkä voinut sille mitään. 
”Mia!” Olli kiljahti ja hyppäsi alas keittiön tuolilta minun viereeni. Jami laskeutui hänkin hetkessä eteeni ja tuntiessani hänen kätensä olkapäälläni, olin niin väsynyt, etten edes jaksanut ravistaa toisen kättä pois. Se ei johtunut siitä, ettenkö olisi enää pelännyt Jamia. Ehei, se johtui siitä, että olin niin väsynyt pelkäämiseen. 
”Ei minulla ole mitään hätää”, sanoin totuudenmukaisesti. Niin, eihän minulla todella ollut mitään hätää, pelkäsin, mutta kykenin ajattelemaan. 
”Mia pelkää sinua Jami”, Olli sanoi, ja vaikka olin hautonut kasvoni käsiini, kykenin kuvittelemaan Ollin rypistämässä huuliaan pahoitteleva ja epätietoinen katse silmissään. Aloin nyyhkyttämään entistä enemmän. Ei ihminen voinut kyetä tuntemaan näin paljon ja elämään samanaikaisesti. Minä pelkäsin Jamia, mutta tiesin, ettei minun olisi tarvinnut. Minä rakastin Ollia, mutta minusta tuntui, että hän oli pettänyt minut luottamalla Jamiin. Minä inhosin itseäni kaiken tämän vuoksi ja minä syytin itseäni. Oli minun vikani ettei Olli saanut elää normaalia elämää. Minun pelkoni vika. En kyennyt, en uskaltanut lähteä, niin kuin olin monta kertaa aiemminkin todennut. 
”Mia, oletko sinä kunnossa?” Jami kysyi minulta. Naurahdin surullisesti. Minä? Kunnossa? En ikinä. 
”Lähde Jami kiltti, mene pois nyt. Minä en kestä sinun seuraasi”, sopersin ja ensimmäistä kertaa katsoin tosissani toista silmiin. Minä pyysin, rukoilin. Halusin että hän lähtisi, halusin olla nyt yksin. Jami puri alahuultaan ja laski katseensa. 
”Hyvä on Mia, mutta minä en ole poissa, en niin kauan kun sinä tarvitset apua”, Jami sanoi pehmeästi. Näin kuinka poika nousi ja saatoin nähdä surullisuuden hänen silmissään. Käänsin katseeni pois. Voi kuinka olisinkaan halunnut luottaa poikaan. Voi kun kaikki voisi olla yhtä helppoa kuin kirjoissa. Sujuvaa ja mutkatonta. Täydellistä. Minun elämäni oli kuitenkin niin kaukana täydellisyydestä kuin mahdollista. 
”Annoin Ollille numeroni Mia, soita jos on hätä.” Jami ei jäänyt odottamaan vastaustani, hän tiesi, etten kykenisi puhumaan mitään. Olli jäi lattialle viereeni kun Jami häipyi keittiöstä, ja lopulta koko talosta. 
”Hän ei ole isä, Mia”, Olli kuiskasi silittäen hiuksiani. Tuijotin keittiönkaappeja oikeastaan näkemättä niitä ollenkaan. 
”Sinä et Olli ymmärrä”, kuiskasin hiljaa. Kuulin Ollin äänen värisevän. 
”En kai, kun et kerro”, Olli nousi ylös ja lähti hänkin jättäen minut istumaan yksikseni keittiöön. Haroin hiuksiani kaksin käsin. Mikä olisi oikein? 
 
*** 
 
En vieläkään tiedä, kuinka onnistuin välttelemään Jamia koko viikon, mutta niin minä vain tein. Olli oli illat kavereillaan ja minä kävelin kaupoilla ja kaupungilla. 
 
Ennen äidin kuolemaa, olin usein iltaisin lähtenyt kävelemään hiljaisia metsäteitä, joilla oli tullut vastaan ehkä yksi koiranulkoiluttaja puolessa tunnissa. 
 
Sillä viikolla olin tuijotellut metsää usein ja yhä vain useammin huomasin kiinnittäväni huomioita asioihin, jotka olivat olleet minulta näkymättömässä jo vuosia. 
 
Kuinka kaunis oli pariskunta lastenvaunujensa kanssa. Kuinka hauskoja olivat lelukaupan ikkunassa näkyvät pienet, mekaaniset laitteet. Kuinka ihanaa oli astua sisään antikvariaattiin selailemaan vanhoja ja uusia kirjoja. Kuinka ilmassa leijui ensipakkasten tuoksu. 
 
Se oli ihmeellistä. Oli kuin olisin vasta huomannut ympäröivän maailman olemassaolon. Kuin olisin nähnyt ensimmäisen syksyni. Ne olivat niin kauniita asioita, etten käsittänyt kuinka en ollut huomannut niitä aikaisemmin. 
 
Vastaus oli päässäni: aikaisemmin minulla ei ollut aikaa ajatella. Aikaisemmin minun oli huolehdittava Ollista kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa. Tietenkin oli karkausvuosikin. 
 
Minusta tuntui todella siltä, että minulta oli riistetty ne pienet ilot elämästä kokonaan. Ne, jotka kuuluivat jokaiselle ihmiselle, jokaiselle olennolle. Ja ensimmäisten päivien jälkeen aloin katkeroitua. Isää kohtaan tuntemani pelon tilalle alkoi tulla suuttumus ja katkeruus, joiden tiesin säilyvän niin kauan kunnes näkisin hänet taas. Tiesin kauhun asuvan minussa ihan pinnan alla. 
 
Tuntui kummalta ajatella, että jos olisin halunnut, olisin voinut kävellä tuolla metsässä ilman pelkoa. Tarvitsematta varoa ketään. Että kaikki ihmiset eivät olleet yhtä pahoja. Yhtä pahoja kuin isä. Ja vaikka aloin käsittääkin tämän, oli minusta turvallista pitää se yhä vain ajatuksena, eikä toteuttaa käytännössä. Lohdullista se kuitenkin oli. 
 
Perjantaiaamu valkeni kylmänä ja kirpeänä. Lähtiessäni kouluun kehotin Ollia pukemaan yllensä kaulahuivin ja hanskat, ettei poika vain paleltuisi. Ollilla alkaisi koulu vasta kahden tunnin kuluttua, joten sinä aamuna kävelin lukioon yksin. Mietteissäni. 
 
Lukion pihalla sytytin tupakan tottuneella liikkeellä. Katselin ympärilleni, tajuten etten oikeastaan ollut tehnyt sitäkään ennen. Koulun ovista kulki ihmisiä, joita en muistanut koskaan nähneeni, en vaikka tiesin osan heistä olevan samalta yläasteeltakin kuin minä. 
 
Tarkkaavaisuuteni oli herpaantunut siksi hetkeksi kun ajattelin asioita. Jami. Tunsin vartaloni jäykistyvän ja aistieni terävöityvän. 
”Et ole hirveän aktiivisesti käynyt rentoutuskurssilla”, Jami sanoi muina miehinä ja sytytti hänkin tupakan. 
”En ole en, sinun täytyy ilmeisesti etsiä joku muu jota hieroa”, tarkoitin sanani tokaisuksi, mutta niiden kyynisyys yllätti itsenikin. 
”Mia, minä haluan vain auttaa”, Jami huokaisi sanat jotka olin kuullut jopa ehkä liian useasti. 
”Autat katoamalla elämästäni”, sanoin hiljaa. Jami katsoi minua surullisena. 
”Mia… Olli kertoi isänne olevan työmatkalla. Te ette Ollin kanssa tappele ollenkaan”, Jami piti tauon puheessaan. ”Mia, onko sinun isäsi koskenut sinuun?” Savu takertui kurkkuuni muodostaen sinne karhean pallon joka ei liikkunut suuntaan eikä toiseen. Lopulta sain puhallettua savut ulos ja kylmästi katsoin itseäni paljon pidempää poikaa silmiin. 
”Kuinka sinä kehtaat?” Kysyin kyyneleiden polttaessa silmänurkkiani. Jami laski katseensa ja minä käännyin kannoillani palatakseni takaisin kotiin. 
 
*** 
 
Olli oli lähtenyt. Määrätietoisesti kävelin suoraan isän baarikaapille ja korkkasin ensimmäisen käteeni osuneen pullon. 
Hän tietää. Oli kaikki mitä pystyin ajattelemaan. Istuin olohuoneen sohvalle ja aloin hitaasti mutta varmasti juomaan itseäni humalaan ensimmäistä kertaa elämässäni. 
 
Luku 10 
 
Olen ilmapallo. Nauroin ja pyörin lattialla, enkä oikein edes tiennyt mikä nyt oli niin hauskaa. Pidin pulloa kädessäni ja vein sitä lähemmäs kasvojani ja kauemmas kasvoistani. Nauroin sille, etten kunnolla kyennyt tarkentamaan katsettani tekstiin jos se liikkui. Kerrassaan hassua. 
”Koskenkorva”, kikatin hysteerisesti. Kuka idiootti keksi sellaisen nimen? Nousin istumaan ja avasin pullon. Vein sen huulilleni ja kumosin taas yhden huikan alas kurkustani. Juoma oli oksettavaa, mutta en välittänyt siitä. Jos kaikki muutkin niin miksen minäkin? Eivätkö nuoret hehkuttaneetkin humalan ihanuuksia. Sitä, kuinka sekaisin on? Eikö se ollut hyvä tunne? Aloin taas nauraa hysteerisesti. 
 
Ulko-ovi kävi ja kuulin Ollin iloisen äänen hänen ilmoittaessaan olevansa kotona. Nauroin kahta enemmän ja tuijottelin pullon läpi pöydällä olevaa maljakkoa. Se suureni ja pieneni sitä mukaa miten pulloa liikutin. 
 
Näin sivusilmälläni Ollin saapuneen olohuoneeseen. Vilkaisin poikaa. Olli näytti lattianrajasta katsottuna niin suurelta, että aloin taas nauramaan. 
”Mia hei, mikä on?” Olli kysyi ja katsoi minua toinen kulma kurtussa, toinen koholla. 
”Ei tässä kuule ketään, kaikki on mainiosti. En ole eläessäni ollut onnellisempi!” Sanoin pirteästi ja repesin taas nauramaan. Viipyillen otin huikan kirkkaasta nesteestä. 
”Mitä sinä juot?” 
”Juon”, vastasin vain ja pyörittelin päätäni hetken, ”Itseäni humalaan.” 
”Mia lopeta, sinä pelotat minua”, Olli sanoi hiljaa. katsahdin häntä. 
”Juu, minun kyllä pitää lopettaa kun minulle sanotaan, mutta kuunteleeko kukaan minua? Ei, ei todellakaan. On se niin helvetin vaikeaa!” kiljaisin ja nousin seisomaan raivoissani. Olli perääntyi minusta poispäin hätää ja kyyneleitä 
 
”Älä!” hän nyyhkytti. Heivasin maljakon pöydältä lattialle, se pirstoutui palasiksi. En edes tajunnut Ollia, hänen pelkoaan. 
”Suomi on vapaa maa! Todella vapaa onkin joo, mitä vapautta se on että oma isä kahlitsee sinut omaan huoneeseesi ja…” lopetin huutamisen kesken lauseen. Rojahdin sohvalle ja aloin haromaan hiuksiani. ”…ja ahdistaa nurkkaan”, nyyhkäisin hiljaa. 
”Minä pyydän Jamin tänne, piditpä siitä tai et”, Olli kuiskasi, mutten kuullut sitä. Näin vain hänen häviävän huoneesta, ja hyvä kun sitäkään rekisteröin sen enempää. 
 
”No niin Mia, etköhän sinä ole juonut tarpeeksi tälle päivälle”, kuulin tutun äänen yläpuoleltani. Istuin sohvan ja sohvapöydän välissä ja tuijotin jurona eteeni. Olin yrittänyt ajatella, mutta mikään ei tuntunut oikein antavan itsestään otetta. Katsahdin poikaan joka hymyili minulle vakavasti. En jaksanut tapella vastaan, kun poika otti pullon kädestäni ja laski sen olohuoneen pöydälle. Hän ojensi kätensä kainaloideni alle ja auttoi minut ylös. Minua huimasi aivan järjettömästi ja kaikki tuntui olevan päässä aivan irrallaan. Koko olohuone keinui ja minun oli nojattava Jamiin jotta pysyin pystyssä. Jami talutti minut Ollin ohi portaita kohden. Katsahdin Olliin ja uskon, etten tule koskaan unohtamaan hänen ilmettään. Olli oli hämillään ja pelokas. Olli pelkäsi. Hän pelkäsi minua. 
”Olli… Olli anna anteeksi”, kuiskasin hiljaa. 
”Shh…” Jami komensi. ”Voit puhua Ollille, kunhan olet ensin saanut pääsi selväksi.” En kyennyt kuin nyökkäämään ja silmät puoliummessa tajusin nousevani portaita enemmän Jamin kantamana, kuin taluttamana. 
 
Minusta tuntui kuin olisin oksentanut sisukalunikin pihalle. Jami istui vieressäni ja piti vesilasia valmiina, jotta pystyin juomaan oksennuksieni välillä. Minua kuvotti, väsytti ja hävetti. Jami ei puhunut mitään, hän vain oli siinä ja huolehti minusta. Katsahdin Jamiin. Poika oli huolissaan, ja hänestä näki sen. Tunteeni olivat niin hirveässä ristiriidassa keskenään, etten voinut ymmärtää. Toisaalta halusin vain, että Jami lähtisi ja jättäisi minut rauhaan ja toisaalta halusin, että poika pysyisi vierelläni kunnes selviäisin. Toisaalta taas olin niin turvat, etten halunnut yhtään mitään. 
 
Kun lopulta totesin, ettei enää mitään ylimääräistä tulisi ylöspäin suustani, jäin istumaan lattialle seinään nojaten. Huomasin hiuksieni olevan oksennuksessa, samoin käsieni. Suussani maistui aivan järkyttävältä ja nenäni työnsi sitä samaa limaa sisästään, mitä olin jo varmasti tunnin ajan syljeskellyt vatsalaukusta asti. Jami ojensi minulle pyyhettä ja kiitollisena otin sen vastaan. 
”Nyt olisi hyvä aika mennä Mia suihkuun”, Jami hymyili ja nosti minut seisomaan. Katsoin häntä säikähtäneenä. 
”Ei minun tarvitse…” 
”Kyllä tarvitsee, ojenna kätesi”, Jami käski. Tuijotin häntä silmät suurina. Huokaisten Jami alkoi kuoria minua vaatteistani. Tuijotin toista kauhuissani. Pääni ei todellakaan ollut selvä, mutta sen sentään tajusin, ettei Jami voinut riisua minua, ei vain voinut! 
”Lopeta!” kiljaisin ja riuhtaisin itseni irti Jamin otteesta. Riuhtaisu riitti kuitenkin saamaan minut pois tasapainostani ja olisin kaatunut, jos Jami ei olisi ottanut minusta kiinni. 
”Nyt lopetat tuon vastaan panemisen”, Jami käski. ”Sinun on mentävä suihkuun, olosi kohenee siitä huomattavasti, luota minuun.” 
”Voin mennä suihkuun, mutten sinun kanssasi”, sanoin hätääntyneesti joutuessani ottamaan pojan kädestä tukea. Jami virnisti. 
”Minä lupaan olla tulematta sinne, mutta en voi jättää sinua tänne yksinäsi, ymmärräthän sen?” hän katosi minuun tuimasti. Ymmärsinhän? Miten minä olisin voinut ymmärtää yhtään mitään, kun päässäni pyöri kuin karusellissa? 
”Ihan mitä vain”, sopersin ja nostin käteni silmilleni. Vessan räikeä valo sattui niihin. Jami huomasi tämän ja painoi katkasijasta valon pois. Poika sytytti pienen seinävalon, joka oli huomattavasti himmeämpi, kuin peilin yläpuolella oleva halogeenilamppu, eikä aiheuttanut yhtä hirvittävää migreeniä kuin edellinen. 
 
Tuskin huomasin olevani alasti, ennekuin Jami työnsi minut suihkun alle ja väänsi hanat auki. Väsyneesti istuin suihkun lattialle ja annoin lämpimän veden huuhdella likaista tukkaani ja lämmittää jalkapohjiani. 
 
Jami laittoi käsisuihkun telineeseensä ja otti shampoota hyllystä. En jaksanut välittää hänen tekemisistään. Säikähdin melkein ulos nahoistani Jamin työntäessä kädet hiuksiini ja alkaessa pestä pahaa hajua niistä pois. 
 
Jamin kädet olivat hellät ja pehmeät, hän ei kosketellut minua, hän vain pesi hiukseni, aivan kun olisin itse tehnyt sen. Jami otti hoitoainetta ja levitti sitä hiuksiini. Kuin ei olisi elämässään ikinä muuta tehnyt, hän huuhteli sen pois ja selvitti takut hiusten päistä. Kuuma höyry nousi suihkukopista ja sumensi koko kylpyhuoneen, mutten välittänyt. En välittänyt enää mistään. 
 
Siltikin sävähdin tuntiessani sienen kosketuksen käsivarrellani. Hiljaa pyörittäen Jami pesi minua. En edes oikein tajunnut mitä hän teki, mutten estänyt häntä. Hetken kuluttua Jami nosti minut seisomaan ja jatkoi pesuaan. Seisoin silmät kiinni ja tunsin kuinka sieni vaelsi vartalollani Jamien varmojen liikkeiden tahdissa. Hetken kuluttua poika lopetti ja antoi minun seistä suihkun alla, jotta vaahto huuhtoutuisi pois. Tunsin kuinka suihku sammui ja Jami heitti pyyhkeen harteilleni. Poika nosti minut pois suihkukopista ja alkoi kuivata minua taas niillä samoilla varmoilla liikkeillä. Minä vain seisoin kun hän kietoi pyyhkeen hiusteni ympärille ja puki ylleni aamutakin. Kyynel vierähti silmäkulmastani poskelle ja Jami pyyhkäisi sen pois. 
”Shh… tarvitset unta nyt”, Jami rauhoitti ja nosti minut vahvoille käsivarsilleen. Poika kantoi minut yläkertaan ja vei huoneeseeni. Hän istutti minut sängylle ja kaivoi vaatekaapistani minulle yöpaidan. 
 
Löydettyään sopivan, hän riisui aamutakkini ja puki yöpaidan ylleni. Tunsin kuinka hän otti pyyhkeen hiusteni ympäriltä ja alkoi harjata niitä selväksi. Jami letitti ne. Hän letitti hiukseni ja käski sitten minut peiton alle. 
 
”Hyvää yötä pikkuinen”, Jami kuiskasi ja silitti poskeani. Juuri kun poika oli lähdössä, sain avattua suuni. 
”Jää luokseni, ole kiltti”, nyyhkäisin hiljaa. Hämärästi valaistussa huoneessakin näin Jamin hymyilevän hänen palatessaan vuoteeni äärelle ja paneutuessaan viereeni nukkumaan. Jami makasi vierelläni koskematta minuun. Miten joku saattoikin olla niin kiltti? 
”Kiitos”, nyyhkäisin hiljaa. Jami hymyili minulle. 
”Nuku nyt vain”, hän sanoi, eikä mennyt kauaa, kun nukahdin siihen Jamin kainaloon, ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin turvallisuudentunteen saattelemana. 
 
Luku 11 
 
”Hei ruusunen, alahan nousta jo!” kuulin hyväntahtoisen naurun jostain oven suunnasta. Hitaasti avasin silmäni ja katsahdin äänen suuntaan. Jami seisoi oviaukossa kasvoillaan hyväntuulinen virnistys. Ponnahdin istumaan enkä tajunnut ollenkaan miten poika saattoi olla siellä. Huono olo kuitenkin velloi vatsassani ja sen myötä edellisen illan tapahtumat vyöryivät mieleeni kuin tulva-aaltona. 
 
Viinapullo. Naurua. Olohuoneen katto. En kyennyt näkemään kunnolla. Lisää naurua. Omaa nauruani. Olli. Olli pelkäsi jotain. Huutoa. Maljakko särkyi. Jami. Viimeinen ajatus kohosi kurkkuuni palaksi, jota en saanut alas. Vilkaisin poikaa kauhuissani. En halunnut muistaa, en uskaltanut muistaa. Ja kuitenkin. Rauhoittavat sanat. Portaat. Loputon pyöriminen. Oksennusta. Oksennusta. Oksennusta. Jami ojentamassa vesilasia. Lisää oksennusta. Ajatukset harhailevat. Vaatteeni vähenevät. Jami istuttaa minut suihkuun. Hän pesee minua. En vastusta häntä. Vahvat käsivarret ympärilläni. Oma sänky. Puhdas yöpaita. Vieressä makaava Jami. Nostin äkkiä käteni kasvoilleni ja vilkuilin ympäri huonetta hädissäni. En tajunnut enää mitään. Miten olin saattanut antaa toisen koskea minuun? Eihän hän koskenutkaan Mia. Pieni ääni päässäni sanoi, mutten välittänyt. En kyennyt ajattelemaan. Olin antanut Jamin riisua itseni! Nyt minua värisytti, vaikka poika oli minusta kymmenen metrin päässä. Miten olin saattanut antaa toisen tulla niin lähelle? Väkisinkin kyynelet alkoivat valua silmäkulmiani pitkin. Hetkessä Jami oli vuoteeni vierellä. Yritin paeta taaemmas, mutta seinä otti vastaan. Jamin äänessä oli epäymmärrystä. 
 
”Mia, et sinä voi pelätä minua enää”, Jami kuiskasi. Purin huultani. Tiesin että pyysin liikaa, pyysin liikaa Jamilta. Mutta minä en mahtanut itselleni mitään. Jos Jami olisi taistellut samanlaisten tunteiden kanssa, hän olisi ymmärtänyt. Mutta ei, olin yksin. Olin yksin omassa pienessä maailmassani, jossa ei ollut ulko-ovea. 
”Sinä et tiedä Jami”, kuiskasin hiljaa. Järkeni sanoi että minun pitäisi luottaa poikaan. Kukaan ei ollut koskaan ollut enemmän luottamukseni arvoinen kuin Jami. Mutta tunteeni taistelivat vastaan. En kyennyt ajattelemaan selkeästi. Poika ei ollut tehnyt minulle mitään. Hän ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa, hän oli vain pitänyt minusta huolta. Ja siltikään en vain voinut järjestää tunteitani hyllyihin, kuten olisin halunnut. 
”Jos vain kertoisit minulle…” 
”Minä en voi”, niiskaisin katsomatta poikaa silmiin. Tiesin että hän tunsi olonsa petetyksi. Hän luuli saavuttaneensa jotain, muttei ollut edennyt mihinkään. Mutta hän ei tiennyt, kuinka se sattui minuun. 
”Mia…” pojan ääni oli jo anova. 
”Minä en luota sinuun Jami. Mutta minä haluaisin luottaa, ja vaikka se on sinulle häviö, niin se on minulle voitto”, sopersin ja uskaltauduin viimein katsomaan toista silmiin. Jami hymyili surullisesti. 
”Tuollaista kauhua ei saa aikaan kuin yksi teko Mia, haluaisin vain kuulla sen sinun suustasi”, Jami kuiskasi hiljaa ja nousi sänkyni laidalta. ”Aamupala on pöydässä, Olli ja minä olemme syöneet jo.” Katsahdin Jamia mietteissäni. Mitä minun pitikään muistaa Ollista? 
”Herranjumala, Olli!” sanoin äkkiä kauhistuneena, kun tajusin totuuden. Heitin peitot yltäni ja juoksin Jamin ohi alakertaan. Löysin Ollin olohuoneesta tuijottamasta Turtlesia. Olli katsoi minuun hieman varauksella. 
”Olli… Olli anna siskolle anteeksi”, pyysin itkuisella äänellä. Olli mutristi suutaan ja rypisti otsaansa epätietoisen näköisenä. 
”Sinä olit hetken ihan kuin isä”, Olli kuiskasi. 
”Tiedän, se ei tule toistumaan Olli. Ja minä tarkoitan sitä.” Olli nousi sohvalta ja käveli luokseni. 
”Minä uskon Mia”, hän sanoi ja rutisti keskivartaloni halaukseen. Kyykistyin ja kahmaisin Ollin syleilyyni. Kumpikaan meistä ei huomannut Jamin katsovan ovensuusta. Noina hetkinä alkoivat palaset pojan mielessä loksahdella kohdilleen. 
 
Jami oli ja pysyi meillä koko sen päivän. Kun kysyin häneltä siitä, niin hän vain itsepintaisesti väitti, ettei voinut jättää meitä yksin. Itse uskoin kuitenkin, että poika yritti rakentaa minuun luottamusta. Omaksi hämmästyksekseni, hän alkoi jopa pikkuhiljaa onnistua siinä. 
Päivän mittaan aloin rentoutua ja tottua Jamiin. Siihen kuinka hän nahisteli ja paini Ollin kanssa ja siihen kuinka toverillisesti hän kohteli minua. Hän vältteli tilanteita jolloin olisimme olleet kaksin huoneessa. Hän ei tullut taakseni yhtäkkiä, hän ei koskenut minuun kertaakaan. Hän oli kiltti ja huomaavainen, ja pikkuhiljaa minusta alkoi tuntua, etten pelännyt häntä enää niin paljon. 
 
Minusta tuntui turvalliselta tutustua Jamiin. Hän ei vaatinut minulta mitään. Hän ei odottanut että kykenisin istumaan hänen kanssaan samalla sohvalla. Ja ajatus alkoi pikkuhiljaa menettää vastenmielisyyttään. Minusta oli mielenkiintoista ajatella, että kykenisin istumaan pojan vieressä, pitämään häntä kädestä. Toistaiseksi kuitenkin oli hyvin turvallista pitää ne vain ajatuksina. En ehkä uskaltaisi antaa Jamin koskea minuun kuukausiin. 
 
Ja miten minä ihmettelinkään sitä, ettei Jami näyttänyt olevan moksiskaan edellisiltaisesta käyttäytymisestäni. Oli uskomatonta, ettei poika ollut viitannut humalatilaani sanallakaan. Ainoa mitä hän oli kysynyt, oli että särkikö päätä ja oliko huono olo. Eikä minulla ollut, kumpaakaan. Jami antoi minun olla. Ja minun oli sanottava, että hän ansaitsi kunnioitukseni noilla eleillään. 
 
Kuinka ollakaan, kaiken tämän mietiskelyni ja omassa mielessäni onnistumiseni, romutti niin tuttu Nissanin ääni etupihalta. Isä oli palannut... 
 
Luku 12 
 
Katsahdin nopeasti Olliin. Olli tuijotti eteistä kohti pelon ja epäuskon sekainen ilme kasvoillaan. Hitaasti poika katsoi minuun ja nyökkäsin. Olli juoksi syliini ja hautasi kasvonsa johonkin meidän välimme. Kovetin katseeni ja olin valmis ottamaan vastaan kaikki iskut joita isä keksisi syöttää. Tällä kertaa olisin valmis. Tällä kertaa en taipuisi. Tällä kertaa olin saanut aikaa valmistua. Jami katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan, eihän hän tunnistanut Nissanin ääntä. Olin juuri vastaamassa hänelle, kun ulko-ovemme avautui. 
 
”Mia!” kuului raivostunut huuto eteisestä, johon ei saattanut nähdä olohuoneesta. ”Kenen auto seisoo portillamme?” Rutistin Ollia lujempaa ja olin juuri vastaamassa, kun isä käveli olohuoneen ovelle. Äskeinen uhkarohkeuteni oli tiessään. Vihastani ei ollut jälkeäkään, koko viikon sisälläni kasvanut päättäväisyys valui pois. Jäljelle jäi vain aivan pinnan alla, koko ajan kytenyt hallitsematon kauhu. Isän silmissä välähti irstas kiilto, hän otti jo askeleen minua kohden, kun Jami nousi äkkiä nojatuolistaan. 
”Se on minun autoni”. Isä näytti hätkähtävän. Hän ei ollut huomannut Jamia, häneltä oli riittänyt silmiä vain minulle, ihmiselle jota hän kutsui tyttärekseen. 
”Ja kuka vittu sinä olet ja mitä teet minun talossani?” isä karjui. 
”Ei ole mitään syytä menettää malttiaan”, Jami puhui isälle, niin tutulla rauhallisella tavallaan. Jamin koko olemus kuvasti rauhallisuutta ja helposti hillittyä voimaa. Ja äkkiä, vaikka isäni oli häntä paljon rotevampi, näytti Jami silmissäni paljon voimakkaammalta. ”Olen Mian koulukaveri, olen pitänyt hänestä huolta, sitä ei ole vissiin kukaan tehnyt pitkään aikaan”, Jami sanoi muina miehinä. Isä aukoi suutaan täysin puusta pudonneen näköisenä. Jossain muussa tilanteessa hän olisi ollut hyvin huvittavan näköinen, mutta silloin hän ei naurattanut minua yhtään. Ei todellakaan. 
 
”Väitätkö sinä… nulikka, etten minä pidä huolta perheestäni? Mitä? Heillä on aina rahaa, ruokaa ja vaatteita ja lämmin koti!” isäni karjui Jamille joka ei ollut moksiskaan. Poika tuijotteli kynsiään kyllästyneen oloisena, saaden isäni vielä enemmän raivostumaan. 
”Väitän”, Jami tokaisi yksinkertaisesti. Hän suoristautui toista jalkaansa lepuuttavasta asennostaan ja katsoi nyt isääni suoraan silmiin. ”Luuletko sinä, etteivät tekemisesi Mian kanssa näy? Luuletko sinä, etteivät ihmiset osaa laskea yhteen kun näkevät Mian? Luuletko sinä, että kukaan normaali ihminen olisi yhtä peloissaan kuin Mia? Minä tiedän mitä sinä teet hänelle, ja se oksettaa minua”, Jami sylkäisi viimeiset sanat suustaan kuin myrkyn. Katsoin isän ilmettä, kun hänen kasvoilleen valahti ensin säikähdys ja sitten virnistys. 
”Ai on tyttö laverrellut? No Mia, onko tämä kundi huoraamisen arvoinen? Kyllä minä tiedän mitä sinä haluat. Et jaksanut olla viikkoa ilman vai? No, isä tuli kotiin, voit nyt heivata tämän kaverin pihalle”, isä naurahti ja katsoi minuun kiilto silmissään. Kauhistuneena löin käteni Ollin korville. Jami ilme kuvasti inhoa, poika näytti siltä, kuin olisi voinut antaa ylen. 
”Hyi helvetti”, Jami sylkäisi. ”Minä en ole koskenutkaan Miaan, eikä hän ole kertonut mitään. Mutta minä olen nähnyt hänet alasti. Luuletko, että ne haavat hänen vartalossaan häipyvät? Luuletko, etten näe, mitä olet tehnyt hänelle? Luuletko, etten tiedä? Ja sinä karistit viimeisenkin epäilyn mielestäni viimeisillä sanoillasi”, Jami sanoi, kuin olisi ollut paljon ylempänä maailman hierarkiassa kuin isä. Ja niinhän hän olikin. Isä katsahti Jamiin ja nauroi. 
”Millä todistat sen kaunis poika? He ovat alaikäisiä, eikä Mia puhu. Siitä pidän huolen”, isä raakkui. 
 
”Mia, Olli. Nyt lähdetään. Hakekaa tavaranne, minä en teitä tänne jätä”, Jami sanoi äänellä, joka kertoi hänen päättäneen asian. En tiedä mistä sain voimia nousta, mutta niin minä kuitenkin tein ja lähdin Olli perässäni yläkertaan, sydämessäni uudenlainen päättäväisyys. Mielessäni elämä ilman isää. Tunteissani ensimmäistä kertaa aikoihin jokin muu, kuin kauhu, pelko, inho tai huoli. Luottamus ja päättäväisyys. Jami oli juuri äsken voittanut luottamukseni. Hän ei ollut käyttänyt väkivaltaa, hän oli ollut niin kaukana isästä kuin mahdollista, hän oli noussut isän yläpuolelle, ja ensimmäistä kertaa miehen käskiessä minua, tiesin että hän teki sen minun parhaakseni, ei omaksi parhaakseen. Ensimmäistä kertaa, en tuntenut kauhua. Katsahdin taakseni. Miehet jäivät tuijottamaan toisiaan olohuoneeseen, isän silmissä epäuskoisuus, Jamin omissa puhdas halveksunta. 
 
Repäisin kaksi putkikassia kaapistani ja tyhjensin niihin vaatekaappini sisällön. Hetken mietittyäni vedin lipastoni alimmaisen laatikon pois ja nostin sokkeliin piilottamani pienen rasian ylös pölyn keskeltä. En jäänyt availemaan sitä vaan heitin sen vaateideni sekaan toiseen laukkuun. 
Jätin huoneen sotkuiseksi, ja taakseni katsomatta kävelin yläkerran kylpyhuoneeseen. Näin kasvoni hetken peilikaapin ovesta, kunnes avasin sen ja kahmaisin koko oman hyllyni sisällön käsiini ja heitin laukun pohjalle. Suljin oven ja jäin tarkastelemaan itseäni. Sinä hetkenä peilistä ei katsonut se pelokas, maailmaa vihaava tyttö, vaan päättäväinen nuori nainen. Olin lähes järkyttynyt itsessäni tapahtuneesta muutoksesta. Ja silti minä hymyilin. 
 
Viisi minuuttia myöhemmin löysin miehet samasta asennosta olohuoneesta, edelleen toisiaan tuijottaen. Olli ilmestyi taakseni itseään suuremman laukun ja reppunsa kanssa. Katsoimme hetken miehiä varautuneena pahimpaan. 
”Menkää”, Jami sanoi miltei kuiskaten, mutta siinä hiljaisuudessa ne sanat eivät olisi voineet olla kuuluvammat, vaikka ne olisi huudettu liuskekivikatolta. 
Katsoin Jamia hetken ja nyökkäsin sitten tuskin näkyvästi. Halveksunta silmissäni kävelin miesten ohitse ja kuulin kuinka Olli seurasi minua. En uskaltanut vilkaistakaan isään, tiesin että itsehillintäni voisi pettää ja pelkoni saada vallan. 
 
Päästyämme raikkaaseen ulkoilmaan, tunsin kasvoillani tuulen suloisen tuoksun. Katsahdin Olliin ja hymyilin hänelle. Olli hymyili takaisin ja yhdessä me kävelimme vihreän omakotitalon ulkoportaat alas. Se olisi ohitse. 
 
Luku 13 
 
Jamin auton ovet olivat lukossa. Tietenkin. Olli katsoi minua kysyvästi. Heitin laukut maahan, ja kun sisältä kuuluivat ensimmäiset karjaisut, kyykistyin, vedin Ollin syliini ja laitoin kädet hänen korvilleen. Olli painautui minua vasten ja tunsin kuinka olkani alkoi kastua. Poika itki. 
En erottanut sanoja, erotin vain huudon. Jokin kuului särkyvän ja äkkiä olohuoneen ikkuna pirstoutui tuhansiksi sirpaleiksi. Tuijotin järkyttyneenä mustaa kirjapainoa, se oli mätkähtänyt vain muutaman metrin päähän minusta nurmikolle, jota ei ollut ajettu vuosiin. 
Ehkä vain minuutin kuluttua talon ulko-ovi aukeni ja Jami käveli ulos silmät synkkinä ja kädet puristettuina nyrkkiin. Katsoin häntä ja päästin samalla irti Ollista. Jami ojensi kättään ja painoi avainta. Tummanvihreän Corveten takavalot välähtivät kahdesti. Nousin ylös maasta ja katsoin Jamia epäilevästi. Poika ei katsonut minuun. Hän käveli kuskinpuoleiselle ovelle, avasi sen ja painoi takaluukun auki. Katsoin hiljaa kuinka poika kiersi meidän luoksemme. Hän ei edelleenkään katsonut minua silmiin. 
 
”Autoon”, hän sanoi ja kumartui ottamaan laukkumme maasta. Enempiä kyselemättä avasin etuoven ja vedin apukuskin penkin eteen, jotta Olli pääsi kiipeämään takapenkille. Juuri kun olin itse istumassa autoon, avautui ulko-ovi taas. Isä astui portaille. Hänen silmänsä kuvastivat puhdasta raivoa. Pysähdyin kesken liikkeen ja tunsin kuinka käteni alkoi täristä. 
”Helvetin juippi! Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi? Tulet tänne muiden ihmisten koteihin ja istutat heidän lastensa päähän käsityksiä oikeasta ja väärästä!” Isä karjui kurkkunsa täydeltä. Jami kääntyi hitaasti häneen päin. 
”Ja sinun kieroutuneen maailmankatsomuksesi mukaan saat koskea Miaan, koska saat koskea itseesi!” 
”Tyttö on syntynyt minusta, hän on omaa lihaani ja vertani. Ja itselleen ihminen saa tehdä mitä vain”, isän ääni oli karhea, ja hänen siirtäessään katseensa minuun, näin taas sen saman saastaisen intohimon hänen silmissään. Näin silmäkulmastani Jamin siirtävän katseensa minuun. 
”Mia, sinun ei tarvitse kuunnella tuota”, Jami sanoi rauhoittavasti. Katsoin isää, ja kaiken sen jälkeen, mitä häntä kohtaan tunsin; pelon, inhon, vihan, kuvotuksen, kauhun, halveksunnan ja alistuneisuuden jälkeen, jäljelle jäi vain sääli. En tajua vieläkään, kuinka kykenin tuntemaan sääliä sitä ihmistä kohtaan, mutta niin minä vain tunsin, inhoa, halveksuntaa ja sääliä. 
”Ei niin”, sylkäisin maahan ja istuuduin autoon, kääntäen selkäni sille kaikelle, joka muistutti minua vankilastani. Kuulin isän huutavan jotain, mutten erottanut sanoja. Jami istuutui ratin taakse ja veti oven kiinni. Hän käynnisti auton ja katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen. Ja minä hymyilin takaisin. 
 
*** 
 
Katselin vaitonaisena puita jotka vilisivät silmissäni. Olimme ajaneet varttitunnin, eikä kukaan ollut puhunut sanaakaan. Itse olin liian väsynyt sanoihin, Jami tuntui olevan uppoutunut omaan mieleensä ja Ollia varmasti jännitti ja ihmetytti. Äkkiä jokin kylmä tuntui hulmahtavan vatsaani, olin varma että Olli tiesi nyt. Poika tiesi, vaikkei halunnutkaan tietää, hän tiesi, mitä isä minulle oli tehnyt. 
 
Kirosin mielessäni. En olisi halunnut Ollin saavan tietää vielä, en vielä pitkään aikaan. Mutta samalla huijasin itseäni. Olli oli fiksu poika, ja taivas, mitä kolmasluokkalaiset tänä päivänä tiesivät. Mistä he juttelivat. En minä niin sinisilmäinen ollut, etten tietäisi, kyllä minä tiesin, vaikka halusin kieltää sen itseltänikin, kyllä minä tiesin, että Olli olisi tajunnut asian ihan hetkessä. 
 
”Mia”, Ollin ääni oli epävarma, kuin hän ei olisi ollut aivan varma että uskaltaisiko avata suunsa. 
”Kysy vain”, sanoin ja suoristauduin tuolissani. 
”Minä muistan mitä äiti sanoi, kun menin kouluun ekalla luokalla. Se sanoi minulle, että minun pitäisi olla varovainen, enkä saa mennä kenenkään mukaan. Koska ihan ne kaikista kivoimmankin tuntuiset, varsinkin ne, jotka tarjoaisivat karkkia, oli vaarallisia, ja ne tekisivät pahaa. Äiti kutsui niitä namusediksi”, Olli sanoi katkonaisin sanoin ja hyvin nopeasti. 
”Niin, hän kertoi minullekin heistä”, hymyilin surullisesti. 
”Mia, onko isä sellainen namusetä, mistä äiti varoitti?” Olli kysyi hiljaa. Ollin kysymys sai kyyneleen valahtamaan poskelleni. Kuinka toivoin, ettei minun olisi tarvinnut vastata siihen kysymykseen, mutta en ollut koskaan valehdellut Ollille, enkä aikonut tehdä niin silloinkaan. 
”On, hän on juuri sellainen”, ääneni särkyi niiden sanojen aikana ja siirsin taas katseeni ikkunaan. 
 
Jami ei puhunut sanaakaan koko lopunkaan matkan aikana. Hän vain tuijotti tietä, otsallaan hienoiset ajatusrypyt. En uskaltanut enää avata suutani, olisin vain luultavasti ruvennut itkemään hillittömästi. Sitä minä en todellakaan halunnut. Olisi sekin kiitollisuudenosoittamista. 
Jami ajeli pitkin pientaloaluetta ja käänsi autonsa viimein eräälle ihastuttavalle kujalle. Katsoin hetken hyvin hoidettuja pihoja ja pestyjä ikkunoita, erään portin pielessä oli kyltti jossa oli saksanpaimenkoiran kuva. Talon pihalla tallusti pikkuinen kiinanpalatsikoira takapuoli heiluen puolelta toiselle. Melkein hymyilin. Kuinkahan moni noistakin pihoista oli vain kulissia, kuinka monen talon isä oli alkoholisti, kuinka monen perheen äiti työnarkomaani? Kuinka monen idyllin särki synkkä salaisuus josta tiukasti vaiettiin? Monen. Se nyt luki jo tilastoissakin. 
 
Jami kaarsi autonsa valkotiilisen omakotitalon pihaan. Piha oli kivetty punaisilla pihakivillä ja nurmikot oli rajattu luonnollisilla, valkoisilla, pyöreillä kivillä. Istutukset olivat valkoisia ja punaisia, perheen autot olivat valkoinen Audi ja punainen Volvo. No, jotain tällaistä olin odottanutkin. 
”Äitini on toivoton hortonomi, se on hänen ammattinsakin”, Jami naurahti päätään pyörittäen astuessaan ulos autosta. Nyökkäsin hiljaa tehdessäni samoin. Jami päästi Ollin takapenkiltä ja avasi sitten takaluukun. En voinut kuin tuijottaa Jamin kotia, vain suihkulähde etupihalta puuttui. 
”Vau Jami!” Olli henkäisi hypättyään ulos autosta. Kiersin auton taakse ja nostin laukkuni autosta. Viimein tuntuivat kyyneleet ottavan vallan minusta. En kestänyt enää. Ei näin voinut tapahtua, Jami oli kuin joku Prinssi Rohkea sadusta Tuhkimo. Jami tuli viereeni ja nosti Ollin laukun ja repun takaluukusta. Nojasin molemmin käsin auton takalaitaan ja tuijotin tavaratilan tyhjää pohjaa. Tunsin oloni niin kiittämättömäksi, ettei kukaan voinut edes ymmärtää. 
”Me kyllä lähdemme heti, kun saan järjestettyä meille asunnon Jami”, kuiskasin hiljaa. 
”Uskotko sinä minua, jos sanon, ettei teillä ole mitään kiirettä?” Jami kysyi viereltäni. Pudistin päätäni hiljaa. 
”Miten sinä voit olla noin kiltti? Minä olen tapellut sinua vastaan, minä olen haukkunut sinua, minä olen pelännyt sinua. Minä olen tehnyt sinut naurunalaiseksi, minä olen pistänyt sinut tapaamaan minun isäni. Minä en ole koskaan tehnyt mitään, mikä olisi saanut sinut pitämään minusta, minä en ole koskaan halunnut sinua lähelleni, enkä minä ole koskaan antanut itseni pitää sinusta. Miksi jaksoit jatkaa?” katsoin nyt poikaa kyyneleisten silmieni lävitse. Jami laski katseensa. 
 
”On totta Mia, että aluksi minä halusin vain auttaa sinua. Minun silmissäni sinä olit kaltoin kohdeltu tyttö, joka kaipasi vain rohkaisua tarttua elämään kiinni. Halusin auttaa sinua, kuten ammattilainen auttaa potilastaan”, Jami hiljeni hetkeksi. ”Mutta sitten sinä. Sinun loputon epäitsekkyytesi, huolesi Ollista, sinun hyvyytesi ja sinun puhtautesi. Sinun rehellisyytesi ja hätäsi. Mia, sinun pikkuvarpaassasi on enemmän hyvyyttä kun kaikissa tämän maailman ihmisissä yhteensä. Sinä sait minut häpeämään itseäni. Minä olen päättänyt saada sinut raiteille elämässäsi, ja ensimmäinen vaihe siinä on se, että sinä lepäät. Et rasita itseäsi muulla kuin koululla. Muut huolehtivat Ollista, ja sinusta huolehditaan nyt Mia. Sinä vain olet. Katsoin Jamin vakavia silmiä ja putosin laukulleni istumaan. Nyyhkytin hetken siinä, kun Olli tuli viereeni. 
”Miksi Mia itkee Jami?” Olli kysyi suoralla tavallaan. 
”Hän on vain vähän hukassa Olli”, Jami vastasi. ”Hukassa omissa tunteissaan. Otahan reppusi ja mene edeltä”, Jami sanoi vielä. Olli nappasi lähimmän laukun ja lähti juoksemaan taloa kohti. ”Koputa oveen, isäni ei voi sietää ovikellon ääntä!” Jami huusi vielä. Hän kyykistyi vierelleni. 
”No, oletko kunnossa jo?” Jami kysyi hiljaa. Nyökkäsin ja katsoin poikaan. Jami nousi ylös ja ojensi kätensä. Minä tartuin siihen ja hän veti minut ylös. Miten ihmeellinen tunne olikaan luottamus. 
 
Luku 14 
 
Olli ei ollut uskaltanut koputtaa oveen. Hän näytti jännittyneeltä ja Jami nauroi pojalle. Ollikin nauroi ja kiersi minun taakseni, vaivihkaa hän tarttui kiinni kädestäni ja minä puristin hänen omaansa rauhoittumisen merkiksi. Minä en edes hymyillyt, minua lähinnä kauhistutti tavata Jamin vanhemmat. Tiesivätkö he edes, että olimme tulossa heille? Mitä Jami oli kertonut meistä, oliko hän kertonut mitään? Olin juuri kysymässä asiasta Jamilta, kun poika koputti oveen. Tukahdutin kysymykseni kurkkuun ja päädyin pitämän suuni kiinni siihen asti kunnes pääsisin juttelemaan Jamin kanssa kahden. Hetkonen, kahden? Miltei hymyilin itselleni, vielä edellispäivänä olin kammoksunut Jamin näkemistä koulussakin, nyt ajatus hänen kanssaan kaksin jäämisestä, ei tuntunut edes epämiellyttävältä. Oli se ihmismieli kummallinen paikka. 
 
Ovi avautui, mielestäni liian nopeasti, ja meitä katseli hyvin iloisen ja pirteän oloinen nainen. Hänellä oli tummat kiharaiset hiukset ja hyvin kiltti olemus. 
”Näkeehän sitä esikoistakin välillä”, nainen naurahti. ”Sinun täytyy olla Mia”, hän katsoi minun rakastettavasti. Nainen kumartui hiukan ja katsoi takaani kurkkivaan poikaan. ”Ja sinä olet Olli, Minä olen tuon Jamin äiti, Leena Gilroy”, nainen ojensi kättään. Hieman epäröivästi tartuin siihen. En edelleenkään pitänyt vieraiden ihmisten koskettelusta, en edes naisten. Olli hymyili hiukan mutta piti vielä tiukasti kädestäni kiinni. 
”Onko isä kotona?” Jami kysyi, Leena pudisti päätään. 
”Ei ole, hän tulee illalla vasta, tulkaa nyt sisään, ettei lämpö karkaa”, hän sanoi vielä ja hävisi ovesta. Katsahdin Jamiin kysyvästi. hän nyökkäsi rohkaisevasti ja työnsi meidät taloon sisälle. Oloni oli todellakin, hyvin epämukava. 
 
Jamin äiti oli yhteen sanaan tiivistettynä ihana. Hän ei kysellyt minulta eikä Ollilta mitään, vaan antoi meidän olla rauhassa. Tosin olin lähes varma, että  Jami oli vannottanut äitiään pitämään suunsa kiinni, josta minä nostin hattua hänelle. 
 
Kun Leena oli saanut meidät istutettua suureen ruokapöytään, joka oli erillisessä ruokailuhuoneessa, olivat Jamin pikkusisaret juosseet sisään. Jenny ja Alyssa olivat kasvoiltaan viimeistäkin piirtoa myöten täysin identtiset, mutta kuten Jami oli minua viikkoja sitten valaissut, siihen ne yhtäläisyydet tosiaan loppuivat. Jennyn hiukset oli leikattu yhtä lyhyiksi kuin Ollin, ja hänellä oli päässään jääkiekon fanilippis. Jenny näytti perinteiseltä poikatytöltä, hän ei ollut varmasti ollut leikkimässä sivistyneesti barbeilla, ruohotahrat hänen farkkujensa polvissa ja hänen käsissään paljastivat hänet. Alyssalla oli myös tummanruskeat kiharat hiukset, mutta hän oli antanut niiden kasvaa puoleen selkään asti, ja hän oli pukeutunut siisteihin farkkuihin ja sievään paitaan. 
”Mum! Jenny was with the boys again, they played monkeys in the woods!” Alyssa huusi riemastuneena. 
“You are such a tattletale (=kantelupukki)!” Jenny sihahti sisarelleen. Alyssa näytti hänelle kieltään. 
“Hei! Nyt riittää tytöt, onko teidän jatkuvasti oltava toistenne niskassa kiinni? Jenny, mitä minä olen sanonut metsässä leikkimisestä? Te ette saa mennä sinne yksin ja Alyssa, oletko itse tehnyt jotain pahaa kun piti Jennystä kertoa?” Leena katsoi tyttöihin. Jenny virnisti ja Alyssa laittoi kätensä itsepäisesti puuskaan. 
”Alyssa kävi tuhlaamassa viikkorahansa Sarinan kanssa Matikaisen kioskilla”, Jenny virnisti taas. Alyssa näytti siltä, ettei puhuisi enää mitään. Leena katsoi tytärtään. 
”Minä en voi määrätä siitä mitä sinä teet viikkorahoillasi, mutta eikö olisi kiva säästää ne siihen leluun jonka halusit, eikä ostella karkkia?” Leena kysyi hieman syyttävällä äänensävyllä. 
”But mum, you always say that…” 
“Jenny, ei ole sinun aikasi puhua. Nyt, käsien pesulle ja syömään, meillä on vieraitakin”, Leena hoputti tyttöjä ja hävisi keittiöön. Kaksoset jäivät tuijottamaan meitä silmissään epäilys. Olli punastui ja katsoi käsiään. Hymyilin pojan reaktiolle. 
”Keitä te olette?” Jenny kysyi otsa rypyssä. 
”Minä olen Mia, ja tässä on pikkuveljeni Olli”, hymyilin heille. 
”Oletko sinä se Jamin tyttö, kenen luona…” Alyssa aloitti mutta Jami nousi seisomaan ja lähti työntämään tyttöjä huoneesta. 
”Teidänhän piti mennä käsienpesulle, voin näyttää tietä!” 
”Jamian! We know where the bathroom is, thank you!” Kuulin Jennyn kimahtavan nurkan takana. 
”Sittenhän sinne kävelyyn ei mene kuin minuutti”, Jami naurahti ja tuli pian takaisin pöydän ääreen. Leena tuli keittiöstä kantaen suurta kattilaa. Hän asetti se keskelle pöytää. 
”Äiti, tarvitsetko apua?” Jami kysyi. Leena nauroi. 
”Milloin sinusta on tullut noin kohtelias nuorimies? Anna olla Jami, istu nyt, sinä kuitenkin vain onnistuisit hajottamaan jotain”, Leena nauroi ja hävisi taas keittiöön. 
”Kiitos äiti, kun saatoit minut naurunalaiseksi”, Jami virnisti hyväntahtoisesti ja kurottautui ottamaan riisiä kattilasta. Hymy karehti huulillani katsoessani Jamia. Minun silmissäni hän oli aina näyttänyt vahvalta nuorelta mieheltä, hänen äitinsä silmissä tämä näytti yhä pikkupojalta. Jollain tapaa se oli hyvin suloista. 
 
Jenny ja Alyssa pelmahtivat huoneeseen ja kiipesivät kumpikin omalle tuolilleen. Jenny katsoi häpeilemättä Ollia, joka ei ollut tottunut moiseen, tytön tuijotus teki hänet vaivautuneesti. Alyssa mulkoili minua. Hän arvatenkin palvoi Jamia, eikä varmasti pitänyt tytöistä, joita tämä raahasi kotiinsa harva se päivä. Ajatus hymyilytti minua. Kurotuin ottamaan riisiä juuri kun Leena tuli kastikekulhon kanssa. 
”Käykää käsiksi vain, syötäväksi se on tehty!” 
 
Ruoan jälkeen Jami raahasi minut yläkertaan, jossa tavaramme odottivat jo. Jenny oli heti ruokailun jälkeen alkanut juttelemaan Ollille, joka oli iloisena lähtenyt hänen kanssaan ulos. Pojan käytös sai kulmani rypistymään, ei Olli yleensä noin nopeasti ystävystynyt kenenkään kanssa. Eikä ainakaan vieraassa paikassa. No, Jenny oli kyllä tuntunut kivalta tytöltä. 
 
Jamin perheen talo oli fantastinen. Se ei ollut, niin kuin ulkoa päin olisi voinut kuvitella, moderni eikä puhdas. Se oli kolmelapsisen perheen koti, täynnä pieniä yksityiskohtia. Jamin isän keräilyesineitä, Jamin äidin piano, lapsien valokuvia ja piirustuksia vuosien varrelta. Jennyn jalkapallovarusteet olivat mytyssä eteisessä, Alyssan barbileikit ulottuivat pitkälle hänen huoneensa ulkopuolelle. Tätä oli oikea idylli. 
”Onko jokin vialla Mia?” Jami kysyi minulta. Hän oli saattanut minut mukavaan huoneeseen jossa oli kaksi sänkyä. Hän heitti laukkuni toiselle sängyistä, ja istui sen viereen. Katsoin ikkunasta ulos. 
”Ei, kaikki on hyvin lähellä täydellistä, mutta luulenpa että se onkin minun ongelmani.” 
”Nyt sinun täytyy levätä”; Jami sanoi pehmeästi. ”Älä huolehdi Ollista, Jenny varmaan laittaa hänet kiipeämään tienoon suurimpaan mäntyyn ja ryömimään mudassa”, Jami virnisti saaden minut naurahtamaan. ”Ja me viemme hänet kouluun joka aamu”, hän sanoi rauhoittavasti. 
”Minua pelottaa, isästä ei ikinä tiedä”, sanoin hiljaa. Jami nousi sängyltä ja käveli luokseni. 
”Hän jättää teidät rauhaan, ei kukaan ole niin tyhmä, että haluaa tieten tahtoen vankilaan.” 
”Toivon että olet oikeassa, en silti luota häneen, kuulit itsekin hänen sanansa, hän on hullu Jami”, yksinäinen kyynel vierähti taas silmäkulmastani poskelle. Pyyhin sen vihaisesti pois. Olin niin väsynyt itkemiseen, niin kyllästynyt pelkooni, niin täynnä jatkuvaa varovaisuutta. 
”Minä tiedän pikkuinen. Mutta jätän sinut nyt hetkeksi omaan rauhaasi, koita levätä vähän”, Jami sanoi ja nyökkäsin. Jami poistui viereltäni ja kuulin kuinka hän aukaisi huoneen oven. 
”Jami?” 
”Niin?” 
”Mitä olet kertonut vanhemmillesi?” kysyin hieman pelokkaasti, en ollut oikein varma, mitä halusin hänen vastaavan. 
”He tietävät kaiken Mia”, Jami sanoi hiljaa. ”Mene nyt maata”, hän sanoi vielä ja sulki oven jäljessään. En tiennyt miten minun olisi pitänyt suhtautua toisen vastaukseen. päädyin heittäytymän sängylle ja sulkemaan silmäni. Tarkoitukseni oli ajatella, mutta toisin kuin kuvittelin, uni sai minusta heti vallan. 
 
Naurua. Tuttua, sairasta naurua. Etsin Ollia enkä kyennyt löytämään häntä. Nauru ajoi minua takaa. Juoksin tyhjillä käytävillä, toista eteenpäin, seuraavaa taaksepäin. Nauru yltyi joka askeleella. Askeleeni olivat raskaat, juoksuni ääneen sekoittui huuto, joka vihloi korviani. ”Isä ei, lopeta!” kuulin huudot. Yritin turhaan huutaa, että tulisin pelastamaan hänet. Yritin turhaan päästä käytävien päähän. Aina ne kääntyivät, ennen kun pääsin perille, aina ne pistivät minut loittonemaan huudoista, aina ne päästivät minut lähemmäs. ”Sattuu!” Kiljunta kuului korvissani. Hakkasin yhden käytävän päätyä ja yritin epätoivoisesti päästä seinästä läpi. Juuri kun sain valkeaan kiveen hienoisen särön, hävisivät kaikki käytävät, kaikki äänet, kaikki seinät. Kaikki muuttui suureksi valkeaksi tilaksi. 
”Nyt olet minun pikkulutka”, kuulin karhean äänen takaani. ”Ei! Lopeta!” kiljuin kauhusta. ”Lopeta!” 
 
Heräsin kovakouraiseen ravisteluun. Huomasin kiljuvani ääneen ja äkkiä räväytin silmäni auki ja katsoin Jamia tämän hätääntyneisiin silmiin. Tunsin kehoni tärisevän ja äkkiä tunsin kasvavaa halua antaa ylen. Nielaisin kuitenkin pahoinvointini ja hengitin syvään. 
”Hän halusi…” 
”Shh pikkuinen, se oli vain uni”, Jami kuiskasi. Hetkeäkään ajattelematta nousin istumaan ja kiedoin käteni Jamin kaulaan. Painoin kasvoni hänen olkapäätään vasten ja aloin itkeä. Jami rutisti minua kuin kuoleva. 
”Olet turvassa nyt”, hän kuiski ja silitteli hiuksiani. Vasta silloin huomasin hiljaisen katselijajoukon, johon kuuluivat Leena, Jamin sisaret ja Olli. Eikä heistä hymyillyt kukaan. 
 
Luku 15 
 
Kukaan ei voi tietää, miltä tuntui olla samanaikaisesti vapaampi, kuin koskaan elämässään, ja tuntea sellaista häpeää, jota minä tunsin. Jamin perhe oli ihana, hänen äitinsä oli ihan mahtava. Ja vaikkei kukaan osoittanut eleelläkään, että olisimme heidän tiellään, niin minua ahdisti. Minua ahdisti asua toisten nurkissa. Muistutin Leenalle varmasti viidesti päivässä, että hänen tulisi ottaa kaikki ruokalaskut ja muut ylös, jotta minä voisin maksaa ne hänelle myöhemmin takaisin. Leena nauroi minulle, hän teki tietämättään oloni vieläkin pahemmaksi. Leena sanoi vain, että jos vahtisin kaksosia aina parina iltana viikossa ja auttaisin heidän kotiläksyissään, hän säästäisi paljon pidemmän pennin, kuin jos palkkaisi lastenhoitajan. En voinut kuin tyytyä tähän järjestelyyn, niin paljon kuin se minua ottikin omalletunnolle. 
 
Se uni. Se oli pyörinyt mielessäni koko viikon, siitä lähtien, kun sen näin. Jami oli todella huolissaan minusta jatkuvasti. Hän oli ihan hirveän suloinen, todella, todella suloinen. Ja Olli oli mahtava, hän halusi jatkuvasti tietää kuinka voin, ja kuten Jami oli sanonut, minä todella tunsin, että minusta pidettiin huolta. Ensimmäistä kertaa vuosiin joku välitti minun hyvinvoinnistani. Se oli hyvin outoa, ja jollaintavalla jopa hieman ahdistavaa. En ollut tottunut sellaiseen ja pelkäsinkin olevani töykeä ja epäystävällinen. Se ei vain ollut minun vikani. En vain osannut olla ihmisten kanssa, kuinka olisin voinut muka selittää sen? 
 
Jamin isä oli iloinen mies. Hänen poikansa, vaimonsa ja molemmat tyttärensä jumaloivat häntä. Robert ei puhunut suomea kovin hyvin, mutta kyllä hän ihan ymmärrettävästi viittoi ajatuksensa sanoiksi (silloin kun hän halusi ihan välttämättä puhua suomea). Hän oli mukava mies, mutten halunnut olla hänen kanssaan siltikään missään tekemisissä. Robert ymmärsi tämän hyvin ja koko muukin perhe antoi minun enimmäkseen viettää aikaa omissa oloissani. 
 
Katsoin ulos Ollin ja minun huoneen ikkunasta. Olli leikki Jennyn kanssa selvästi jotain tappeluleikkiä. Hän hävisi armotta. Hymyilin pojan kiltteydelle, hän huomioi tyttöjä niin kuin vain herrasmies huomioisi. Ei kukaan yhdeksänvuotias pojannassikka leikkinyt tyttöjen kanssa. Ei kukaan muu kuin Olli. 
 
Ja minä sitä paitsi arvelin, että Olli oli ihastunut Jennyyn. Ainakaan hän ei enää viettänyt aikaa ylhäällä minun kanssani yhtä paljon kuin ensimmäisinä päivinä. Olin onnellinen siitä, Olli tarvitsi normaalia elämää enemmän kuin mitään muuta. Hänen lapsuutensa kauhuja ei kukaan voisi koskaan häivyttää, mutta ainakin hän saisi yrittää elää normaalia elämää. 
 
Niin, se uni. Palasin taas ajatuksissani takaisin analysointiin. En oikein saanut selville mitä uni saattoi merkitä, vai oliko se vain merkityksetön painajainen. Joka tapauksessa, se sai aamiaisen kiertämään vatsassani väärään suuntaan ja mustan pilven siirtyvän auringon eteen. En todella tiennyt mitä oli tulossa, mutta se ei voinut olla mitään hyvää. Minä tunsin sen, aivan kuten tunsin isäni. 
 
Isä, miten kaikki se oli alkanut, miten kaikki se oli tapahtunut? Nämä olivat kysymykset, joita kysyin itseltäni usein. En oikeastaan tiennyt vastauksia, eihän isä niistä ollut koskaan puhunut. Kaikista eniten minä ihmettelin kuitenkin äitiä, miten äiti oli voinut naida sellaisen ihmisen, ja jos hän kerran tiesi mitä isän päässä liikkui, niin miksei hän ottanut eroa? Vastaukset löytyvät omasta päästäsi Mia, pieni ääni sanoi. Harmistuneena nojasin otsani ikkunaan ja suljin silmäni. Niin, enhän minäkään ollut saanut aikaiseksi lähteä, miten äiti olisi voinut? Tässä kohtaa heräsi aina kysymys, Oliko äiti ajanut tahallaan sen rekan alle? Oliko hän etsinyt helpoimman tien ulos vankilastaan? Ei hän olisi tehnyt sitä Mia. Tolkutin itselleni joka päivä. Jos hän kerran tiesi, niin hän ei olisi voinut jättää meitä. Se ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista. Vai oliko sittenkin? Mistä minä saatoin tietää? Mutta sen tiesin, että äiti oli tiennyt. Isä oli kertonut sen minulle. Ehkä huomaamattaan, mutta oli. 'Äiti ei enää koskaan pelasta sinua'. Noista sanoista alkoi kolmevuotinen painajaiseni. Enkä usko, että se edelleenkään oli ohitse. En vain uskonut. 
 
Kuulin kuinka ovi avattiin. En kääntynyt tulijaa kohti, tiesin hänen olevan Jami. Tiesin siitä tyylistä, jolla hän avasi oven, siitä tavasta, jolla hän veti henkeä, ennen kuin puhui minulle. 
”Mia?” 
”Niin?” 
”Saako tulla?” 
”Tule vain”, kuiskasin hiljaa. Kuulin Jamin sulkevan oven ja kävelevän taakseni. Oli niin outoa, että saatoin oikeasti luottaa siihen, ettei Jami satuttaisi minua. Minä vain tiesin sen. Ennen olisin kääntynyt ympäri jo siinä vaiheessa, kun olisin kuullut oven avautuvan. Tai no, ennen oveni olisi ollut lukossa ja olisin käynyt huutamassa suljetun oven läpi toisella puolella olevan nimen. Mutta Jami ei tehnyt minulle mitään. Hän ei pyytänyt minulta mitään, hän vain oli. Ne asiat saivat minut puremaan huultani. Ne asiat saivat minut luottamaan poikaan. 
 
”Mia, olisitko jo valmis kertomaan minulle?” Kyynel tippui ripsieni lomasta poskelleni. Oli aika. Käännyin hitaasti Jamiin päin ja nyökkäsin. Jami hymyili minulle rohkaisevasti ja pyyhkäisi poskelleni joutuneen kyyneleen pois. Hymyilin surullisesti, kävelin Jamin ohi sängylle ja istuuduin siihen. Jami kävi laittamassa oven lukkoon ja tuli viereeni sängylle. Poika nojasi seinään ja katsoi minua. Käänsin katseeni pois, en tiennyt mistä aloittaisin. 
 
Äkkiä tunsin Jamin käden omallani. Pelästyksen sijasta katsoin häneen hämmästyneenä. Jami kehotti minua tulemaan syliinsä. Kohotin kulmani varmasti hiusmartooni asti. Jami naurahti ilmeelleni ja veti minut sitten syliinsä selkäni hänen rintaansa vasten. Eikä pojan sylissä olo tuntunut ollenkaan pahalta. 
 
Ja minä aloin kertoa. Kerroin äidistä, siitä kuinka hän oli neuvonut minua kotitehtävissäni, siitä kuinka hän oli kieltänyt isää herättämästä meitä enää sen jälkeen, kun hän oi saanut meidät nukkumaan. Miten emme saaneet koskea isän videokameraan ja sen filmeihin. Miten autotalliin ei saanut koskaan mennä. Kerroin myös Ollista, hänen ensimmäisistä koulupäivistään ja siitä kun hänen ensimmäinen hampaansa irtosi. Siitä miten paljon Olli oli rakastanut äidin tarinoita. Kerroin kuinka minulla oli ensimmäinen poikaystäväni ja kuinka yläasteelle siirtyminen oli suuri asia. Ja kuinka äiti kuoli. Kuinka isä koski minuun ensimmäisen kerran, kuinka suojelin Ollia häneltä. Kuinka elämäni Helvetti oli päässyt irti. Kerroin Jamille tunteista jotka kahlitsivat minut ja Ollin isän luo. Kerroin hänelle syyllisyydestä, häpeästä. Ajatellessani asioita ääneen aloin itsekin yhdistää niitä toisiinsa, aloin huomata pieniä viitteitä äidin taisteluun isää vastaan. Aloin huomata kuinka hän oli yrittänyt suojella meitä. 
 
Lopulta en enää tiennyt mistä selitin ja mitä. Aloin ymmärtämään kuinka äidin jalka murtui sinä aikana kun he olivat isän kanssa saunassa. Miten äidin hiukset oli kynityt eräänä aamuna kouluun lähtiessäni. Ja kesken selitykseni aloin itkemään. Ensin olin selittänyt tapahtumien kulkua kuin ulkomuistista, ja äkkiä kyyneleet saivat vallan. Jami tyynnytteli minua sylissään. 
”Shh… se muuttuu paremmaksi pikkuinen”, hän kuiski ja minä halusin uskoa häntä. 
 
Luku 16 
 
Se oli niitä talvia, jolloin lumi ei tosiaankaan tuntunut pysyvän maassa. Ojat olivat äyriään myöten täynnä loskaa, autoilijat olivat vihaisia ja ihmiset muutenkin nuutuneita ja kiukkuisia. 
 
Minä pääsin koulusta neljältä ja olin kävelemässä Jamille ajatusten vyöryessä tajuntaani aaltoina. Tunteet. Niitä oli niin monenlaisia, ja minun tunteistani kaikki olivat ristiriidassa toistensa kanssa. Silti olin saanut edes osan niistä aakkosjärjestykseen, vaikka loput olivat edelleen sekamelskaa huoneessa, jonka ovea en halunnut avata. Oli niin paljon asioita, niin paljon käsittelemättömiä tunteita, ettei niihin edes halunnut koskea. Se vyyhti saattaisi vain suurentua ja suurentua ja lopulta se ei olisi mitään. Ei ainakaan mitään selkeää. 
 
Ravistin päätäni ja yritin olla ajattelematta edes hetken. Siinä en kuitenkaan onnistunut, kuinka yllättävää. Jami oli kuitenkin avain kaikkeen siihen mitä minulla ja Ollilla nyt oli. Meillä oli paikka jossa elää rauhassa. Meillä oli asiat hyvin, meistä välitettiin ja me saimme vain olla hetken. Hengähtää, enempää ei olisi kukaan voinut meille antaa. Jami oli ollut meille niin kiltti ja hän oli yrittänyt niin kauan. Ja mitä minä olin antanut hänelle? En ainakaan mitään hyvää. Minua hävetti niin suunnattomasti se, että saatoin olla niin vaikea. Ja kun minä välitin Jamista, välitin hyvin, hyvin paljon. Mutta vaikka Jami oli jo minulle miltei yhtä luonnollinen asia kuin Olli, niin hänen ponnistelunsa minun pelkoni kanssa ei tuottanut tulosta muilla tasoilla. Minä pelkäsin edelleen, vaikken pelännyt häntä, niin pelkäsin muita. Tiedän, että jos olisin itse ollut Jamin asemassa, olisin ollut loukkaantunut ja vihainen. En kerta kaikkiaan käsittänyt miten Jami kesti minua. Kukaan muu ei olisi varmasti kestänyt. En olisi kestänyt edes itse itseäni, tai itseni laista ihmistä. 
 
Raskain askelin astuin eteiseen ja vedin oven perässäni kiinni. Tuulikaappiin oli päivän aikana muodostunut kenkävuori, jonka alla oli lammikossa sulanutta lunta ja kiviä. Hymyilin hiukan ja aloin siirtämään kenkiä omille paikoilleen. 
 
Saatuani kengät nättiin riviin, nostin laukkuni maasta ja olin jo jatkamassa matkaani, kun huomasin, että Ollin kengät puuttuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli kauhu. Pudotin laukkuni maahan, tiedostin käsieni tärisevän. Minä tiesin. Tiesin, enkä halunnut uskoa. 
”Jami!” huusin ja hämmästyin itsekin äänestäni kuultavaa kauhua, jonka olin yrittänyt peittää. Kuulin kuinka keittiön suunnalla tuolin jalat raapivat lattiaa ja muutaman askeleen kuluttua Jami seisoi eteisessä, kasvoillaan kysyvä ilme. 
”Onko joku hätänä?” 
”Olli pääsi yhdeltä koulusta, onko hän tullut?” kysyin tuijottaen yhä sitä tyhjää paikkaa, jossa yleensä seisoivat siniset talvisaappaat. 
”Ei ole”, Jamin ääni oli vakava. EI OLE? pelko iskeytyi tajuntaani sellaisella voimalla, että jos se olisi kiinteää ainetta, olisin ollut jo kuollut. Siirsin katseeni Jamiin, joka veti jo takkia ylleen. ”Äiti missä Corveten avaimet on?” Jami karjaisi. Leena ilmestyi äkkiä keittiöön vievästä ovesta eteiseen. 
”Mihin moinen hoppu, että huutaa tarvitsee?” 
”Olli ei ole tullut koulusta ja hän pääsi siinä kolme ja puoli tuntia sitten”, Jami selitti häthätää. ”Äiti haloo, ne avaimet!” Leena katsoi minuun järkyttyneenä. Olin shokissa, en osannut tehdä mitään, mutta tiesin, että jotain oli tehtävä. 
”Leena, soita poliisille, heti”, sain sanottua samalla kun aloin vetämään kenkiäni takaisin jalkaan. 
”Mitä minun heille pitäisi sanoa?” Leena oli järkyttynyt. Alyssa ja Jenny olivat ilmestyneet äitinsä taakse ja näyttivät säikähtäneiltä. 
”Sano että kidnappaus, osoite on lintuvaarantie, vauhtia äiti!” Jami huusi. ”Ne avaimet?” Jenny juoksi äitinsä takintaskulle ja kaivoi sieltä yksinäisen avaimen ja antoi sen veljelleen. Jami vain riuhtaisi sen tytön kädestä ja kääntyi sitten työntämään minut ulos ovesta, suoraan autolle. 
 
Sisuskaluni liimautuivat kiinni corveten nahkapenkkiin, mutta tuskin huomasin sitä. Olin turta, ruumiini oli turta, mieleni oli turta. En osannut tehdä mitään, en osannut edes pelätä enää. En ymmärtänyt enää mitään. Jami ohitti edessä olevan auton penkereen kautta ja kääntyi vasemmalle vievästä risteyksessä liikenteenjakajan väärälle puolelle. Kumpikaan ei välittänyt, kumpikin halusi päästä lintuvaarantielle mahdollisimman nopeasti. 
 
Jami jarrutti vihreän omakotitalon portille niin rajusti, että liu'uimme seuraavan talon kohdalle. Hyppäsimme ulos autosta samanaikaisesti ja lähdimme juoksemaan taloa kohti. Aloin kaivamaan avaimia, mutta Jami ei jaksanut odottaa. Hän riuhtaisi vanhan talon ulko-oven auki yhdellä raivoisalla vetäisyllä. Jos tuo olisi kerrottu minulle jälkeenpäin, en olisi uskonut, mutta muistan silti kuinka karmi murtui irti ruosteisilta nauloiltaan. 
 
Ryntäsimme sisään ja juoksimme talon poikki, Jami haravoi alakertaa ja minä juoksin portaat ylös välittämättä hengästymisestäni. Tönin ovia auki ja juoksin huoneesta toiseen, mutten löytänyt heitä, en isää, enkä Ollia. Juoksin alakertaan ja Jami tuli portaiden alapäähän vastaan. 
”Löysitkö heitä?” Jami kysyi. 
”No miltä näyttää!” karjuin takaisin. Jami ei vastannut huutooni, vaan käänsi päänsä sen oven suuntaan, joka vei autotalliin. Hän katsahti minuun ja hetkessä olin jo hänen vierellään. Ovi oli lukossa. 
”OLLI!” yritin huutaa oven lävitse. Vastausta ei kuulunut. Jami rynkytti ovea hetken, mutta hänen voimansa eivät tuottaneet tulosta. Aloin kaivamaan avaimiani ja tärisevin käsin yritin työntää niitä avaimenreikään. Yksikään ei käynyt. Jami seisahtui ja katsoi ympärilleen. En ole varma, milloin olin alkanut itkemään, mutta huomasin kyyneleeni vasta tajutessani, etten nähnyt eteeni. 
 
Jami käveli eteisen laatikostolle ja veti ylimmän ulos. Hetken hän haparoi laatikkoa ja veti sitten ulos seuraavan. katsoin hänen touhuaan hetken, kolmannen laatikon kohdalla havahduin. 
”Mitä sinä etsit?” huusin sen metelin yli, mikä tuli Jamin ympäri eteistä heittelemistä tavaroista, niiden osuessa seiniin ja lattiaan. 
”Tätä.” Jami nosti neljännestä laatikosta löytämänsä vasaran käteensä ja nousi ylös romujen keskeltä. Väistin sivuun, kun poika otti vauhtia ja iski vasaralla valkoisen oven pintaa. Ensimmäinen painoi oven vasta sisään. Uusi heilautus ja vasara upposi jo lävitse. Kolmas heilautus ja ovessa oli reikä. Jami heitti vasaran lattialle ja työnsi kätensä reiästä toiselle puolelle, hetken kuroteltuaan, hän löysi lukon ja napsahtaen ovi aukeni ulospäin. Jami kääntyi minua kohden ja lähti sitten juoksemaan kellarin rappuja alas. En ensin saanut itseäni liikkeelle, mutta Jamin kadottua juoksin hänen peräänsä kellariin, jossa en ollut elämäni aikana käynyt, kuin muutaman hassun kerran. 
 
Ja edessäni avautui näkymä, joka salpasi henkeni. Jami oli pysähtynyt seisomaan jonkin sellaisen eteen, joka näytti etäisesti makuuhuoneelta. Yksi suuri halogeenivalaisin roikkui katosta kahdella naulalla, valaisten suuren parisängyn, jonka keskellä makasi Olli. Pojan pieni ruumis oli alaston ja täynnä verisiä jälkiä. Hän oli kietoutunut kerälle ja hänen ruumiinsa vavahteli rajuista nyyhkäyksistä. 
”Olli!” Kiljaisin kauhusta. Ryntäsin Jamin ohi sängylle ja vedin Ollin syliini. Poika takertui minuun kuin kuoleva. Nostin hänen kasvonsa käsiini ja näin silmät jotka olivat niin mustat ja turvonneet, että oli ihme kuinka poika kykeni näkemään minut. Tai sitten hän vain tunnisti ääneni, en tiedä. 
”Pikkulutka tuli kylään. Saavuitkos pelastamaan tämän posliinipyllyn, mitä?” Käänsin raivosta vääntyneet kasvoni äänen suuntaan. Sängyn viereisellä tuolilla istui isä tupakkaa poltellen, kädessään nyrkin ympärille kiedottu nahkavyö. 
”Vitun sairas paskiainen!” kiljuin kurkkuni täydeltä. Isä nousi tuolistaan seisomaan ja otti askeleen kohti sänkyä. 
”Kyllä minä sinulle sairaudet näytän!” 
”Jätä heidät rauhaan!” Jami karjaisi ja astui isän eteen. Ehdin nähdä hänen kasvoistaan vain vilauksen, ennen kuin ne kääntyivät isää kohden, mutta ikinä en tule unohtamaan sitä katsetta. Koskaan en ollut nähnyt sellaista raivoa, vihaa ja inhoa kenenkään kasvoilla. Painoin Ollin kasvot syliini ja rutistin omat silmäni kiinni. 
”Painu sinä helvettiin kansikuvapoika!” isä ärjähti. Jami kohotti juuri nyrkkinsä iskuun, kun taskulamppujen valokeilat häikäisivät silmäluomieni lävitse. Avasin silmäni ja näin kuinka monta sinipukuista miestä juoksi kellarin portaita alas. Jami pudotti nyrkkinsä sivulleen. Olimme turvassa. 
 
Epilogi 
 
Istuin Jamin vieressä autossa, Hakkilan vankilan parkkipaikalla. Sylissäni oli äidilleni kuulunut päiväkirja siltä ajalta, jolloin hän odotti minua. Tuota kirjaa lukiessani, olin saanut tietää niin paljon. Olin avannut ovia, joiden olisi ollut parempi pysyä lukittuina. Olin saanut vastauksia kysymyksiini, mutta silti niin paljon asioita, oli vielä mustan verhon kätköissä. 
”Minä en tiedä voinko mennä tuonne”, sanoin hiljaa katsomatta Jamiin vierelläni. 
”Se on sinun päätöksesi Mia, mutta olet vatvonut näitä asioita niin kauan, että mielestäni sinun pitäisi mennä. Itsesi vuoksi”, Jami sanoi hiljaa. Hänen sanoissaan eli niin paljon viisautta, niin paljon totuuksia. Huokasin ja avasin auton oven, pakko minun olisi hänet jonakin päivänä kohdattava. 
 
Jami puristi minua rohkaisevasi olalta kävellessämme vankilan ulko-ovia kohden. Joka askeleella minusta tuntui kuin aika olisi kulunut hitaammin, hitaammin ja hitaammin. Puristin äidin päiväkirjaa käsissäni, kuin varmistaakseni sen yhä olevan siinä. 
 
Siitä, kun me Jamin kanssa löysimme Ollin vanhan kotimme kellarista, oli kulunut jo puolitoista vuotta. Puolitoista vuotta, jonka aikana en ollut suinkaan saanut haavojani parannettua, olin vain repinyt niitä pahemmin auki. Halusin tietää. Tietää kaiken äidistä, isästä, meistä. Halusin totuuden. Ja osa sitä sairasta totuutta löytyi käsistäni, niiden mustien kansien sisältä kirjoitetuista kirjaimista. Käsialasta, joka väliin oli kaunista ja koukeroisista, väliin horjuvaa ja tikkumaista. Ja se totuus, jonka palasia aloin keräämään, ei ollut se totuus jonka halusin. Oikea totuus oli kaukana mielikuvitukseni totuudesta. Se oli sinänsä hyvin ironista, sillä kuinka minä, saatoin rakentaa niistä raunioista jotain kaunista? Enkö minä ollut muka jo oppinut elämän rumuutta? En nähtävästi tarpeeksi hyvin, sillä luettuani äidin päiväkirjan, ymmärsin yhä selkeämmin, ettei isä ollut muuttunut pahaksi vähitellen. Hän oli ollut sellainen aina. 
 
Vankilan ovet ja virkapukuiset miehet saivat minut taas palaamaan todellisuuteen. Sekin paikka oli joidenkin ihmisten koti. Isä oli saanut vankeutta 10 vuotta lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jami sanoi, että vaikka hän toivoi sydämessään muuta, niin isä istuisi siitä ajasta ehkä kuusi vuotta. Tähän päivään mennessä hän oli istunut seinien sisällä siis vuoden, neljä kuukautta ja yksitoista päivää. Ja minä olin matkalla tapaamaan häntä ensimmäisen kerran. 
”Päivää, tulimme tapaamaan Otso Jaakkolaa”, Jami kertoi virkailijalle aulassa. Nuori naishenkilö nyökkäsi ja kääntyi koneelle. Hetken näpyteltyään, hän neuvoi meidät kävelemään oikeanpuoleisen käytävän päähän ja ovista sisään. Tapaisimme isän siellä. Sydän pamppaillen lähdin kävelemään käytävää pitkin Jamiin tueten. 
 
Tapaaminen ei ollut kuin elokuvissa, ei ollut lasia ja puhelimia, josta olin hyvin kiitollinen. Isän ääni suoraan korvaani olisi varmasti saanut minut järjiltäni. Sen sijaan istuimme suuressa huoneessa, minä ja Jami pöydän toisella puolella ja isä toisella. Hän näytti vanhentuneen ja laihtuneen. Ja äkkiä, vaikka koko elämäni ajan tuo mies oli edustanut minulle pelkoa, kipua ja hallitsematonta voimaa, näytti hän minusta säälittävältä vanhukselta. Minua oksetti. 
 
Läjäytin äidin päiväkirjan pöydälle isän eteen. Hän ei vilkaissutkaan sitä, hän tuijotti minua suoraan silmiin, räpäyttämättä. 
”Tiedätkö sinä, mikä tämä on?” kysyin osoittaen kirjasta. Isä nosti toista kulmaansa. 
”Entä jos tiedän?” hänen äänensä oli oudon karhea, kuin hän ei olisi käyttänyt sitä vuosiin. 
”Eli tiedät”, sanoin halveksuvasti. ”No, sitten varmaankin myös osaat kertoa minulle, miksi pakotit kuusitoistavuotiaan tytön kanssasi naimisiin kun olit ensin raiskannut hänet?” sylkäisin. Isä virnisti niin että pesemättömät hampaat vilahtivat. 
”Sehän lukee siellä. Siksi, että sinä kasvoit hänen vatsassaan.” 
”Olet iljettävä.” 
”Ei vaan isäni mielestä minun piti ottaa vastuu teoistani, ilman häntä, en olisi koskaan nainut äitiäsi.” 
”Mutta…” 
”Äidilläsi ei ollut vaihtoehtoja, hänellä ei ollut mitään, kyllähän sinä sen tiedät. Hän varttui lastenkodissa, lensi sieltä pellolle ja tapasi minut. Minä olin hänen ainut vaihtoehtonsa”, isä virnisti silmät kiiluen. 
”Älä katso minua noin”, sanoin äänellä, jonka huomasin tihkuvan vihaa. Isä naurahti käheästi. ”Minä en lopettanut vielä”, jatkoin taas. ”Sinä siis olet sairas, sinä et näe tekojesi vääryyttä. Mutta se ei enää edes ollut minulle yllätys. Sen sijaan haluan tietää, että mitä tapahtui äidin kuolonkolarin iltana.” Isä mulkaisi minua. 
”Hän sanoi että on saanut tarpeekseen minusta.” 
”Tarkalleen ottaen, kiitos”, murahdin. Isä huokaisi tuskastuneen oloisena. 
”'Minä olen saanut tarpeekseni Otso, hyvästi.' Suurin piirtein noilla sanoilla”, isä murahti. Purin huultani. Epäilyni olivat osuneet oikeaan. 
”Eli hän ajoi tarkoituksella sen kolarin?” 
”Sitä me emme voi koskaan tietää, emme koskaan”, isä sanoi hiljaa. Nousin ylös tuolistani. Jami vilkaisi minuun ja nousi hänkin. 
”Vielä yksi kysymys, isä”, sanoin murhaavasti. ”Koskitko sinä Olliin koskaan?” 
”Onko poika mustasukkainen?” isä nauroi. Avasin suuni, mutten löytänyt sanoja. Jami katsoi minuun, muttei sanonut mitään. Isä jäi istumaan ja katsoi minuun irstas hymy huulillaan. Vilkaisin häntä viimeisen kerran ja käännyin lähteäkseni. Jami astui vierelläni yhden askeleen, kun karhea ääni sanoi. 
”Olet kasvanut, posliinipillu.” Käännyin ympäri ja kävelin isän eteen. Katsoin häntä silmiin ja käänsin päätäni. En sanonut mitään, tuhahdin vain, pyöritin päätäni ja olin jo lähtemässä, kun päätin sittenkin tehdä sen, mikä minun mieleni eniten teki. Sylkäisin häntä keskelle naamaa. Miehen ilme oli tyrmistynyt, eikä hänen silmissään ollut enää huvittuneisuutta kääntyessäni poispäin. Jami otti minua kädestä kiinni ja yhdessä kävelimme pois Otso Jaakkolan luota. 
 
*** 
 
Istuin olohuoneen sohvan nurkassa, Olli sylissäni. Jami korjaili astioita pöydältä ja hääräili muutenkin pitkin poikin meidän ahdasta kaksiotamme. Jaksoin hetken katsoa pojan hääräilyä, kunnes hän alkoi suoristelemaan maton hapsuja. 
”Jami rauhoitu”, sanoin naurun kuultaessa äänestäni. Jami pysähtyi ja katsoi minuun virnistäen. Nauroin hänen ilmeelleen. ”Mitä?” 
”Tiedätkö? Tänään aamulla olin lenkillä ja kuuntelin radioita. Sieltä tuli yksi laulu, jonka haluaisin soittaa teille”, Jami sanoi hymyillen. Minä kohotin kulmiani ylöspäin. Jami kääntyi CD-soittimen puoleen ja hetken näpräämisen jälkeen, soittivat kitaran ensimmäiset soinnut olohuoneeseen tutun sävelmän. 
 
Aamu valkenee, valaisee jo eteisen 
tämän ahtaan pikku kaksion, tai kotihan se on 
yhteinen 
 
Makuuhuoneen ovee raotan, on siellä hämärää 
heidän näen nukkuvan, en tahdo herättää 
vaan siihen jään 
 
Ja musta tuntuu et´voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan 
lähelläin 
Siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan, voin tehdä tappavinta työtä puolestaan 
pystypäin 
 
Eihän perhe tää liene aivan sellainen 
kuin on telkkarissa perheet nää tila-automainosten 
mä tiedän sen 
 
Nojaan ovenpieleen, kuuntelen, ne siellä hengittää 
pari unennäkijää, en tahdo herättää 
vaan siihen jään 
 
Ja musta tuntuu, et´voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan... 
lähelläin, 
siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan voin tehdä tappavinta työtä puolestaan. 
pystypäin. 
 
Mä en tiennyt aikoinaan, mihin vielä joudunkaan 
mä en tiennyt kuinka paljon rakkautta heiltä saan 
ja pystyn antamaan 
 
Voin luopuu mistä vaan 
Voin luopuu mistä vaan 
 
Ja musta tuntuu, et´ voin luopuu mistä vaan, kun mä heidät pitää saan... 
lähelläin, 
siis muusta viis, voin luopuu mistä vaan voin tehdä tappavinta työtä puolestaan. 
pystypäin. 
 
Aamu valkenee, valaisee jo eteisen, 
yhteisen 
 
Tunsin kuinka kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani ja hymyilin. Minä todella itkin onnesta. Siirsin Ollin varovaisesti pois sylistäni ja nousin ylös. Jami katsoi minua kysyvästi, kun kävelin hänen luokseen ja kiersin käteni hänen niskansa taakse. Vedin pojan huulet omiani vasten ja suutelin häntä. Jami vastasi suudelmaani hellästi ja lempeästi, rakastavasti. Juuri niin, kuten olin aina kuvitellut miehen vastaavan ensisuudelmaani. 
Jami kaappasi minut syliinsä ja kantoi minut sohvalle Ollin viereen. Minä hymyilin posket yhä kyynelistä märkinä ja Olli hymyili iloisesti. Jami katsoi meitä onnellinen ilme kasvoillaan, ja me kaikki kolme tiesimme, kuinka vähän merkitystä sanoilla silloin oli. 
 
© Mila, 2004

 

©2017 Isä älä -tarina - suntuubi.com